Massaruokailemassa

Ah, Kulman Kuppila, mistä aloittaisin. Oikeinkirjoitusongelmainen lounaspaikka ja kahvila, joka hyggeilevästä nimestään huolimatta on vain yksi kliininen ketjuravintola suuren S-valtiaan loputtomassa käskyläisketjussa. Olen vuosien mittaan erinäisiä kertoja käynyt nauttimassa siellä ”kotiruokalounasta”, kuten he itse nimittävät pöperöitään. Ja nyt erehdyin hetken mielijohteesta tekemään virheen taas. En valitettavasti muista viime vuosilta kertaa, jolloin en olisi pettynyt tarjoiluihin. Olminkin pitäisi nähdä kilometrien päästä, että kyse on mössöä massoille -periaatteella toimivasta syöttölästä.

Kulman Kuppilan buffetmenu näytti tällä kertaa seuraavalta: norjalaista kalakeittoa, mandariini-bearnaisebroileria, timjamilihapataa, paahdettuja juureksia, riisiä ja valkosipuliperunoita. 13,70 euroa kustantavaan settiin sisältyvät lisäksi ihan ok salaattipöytä, juomat sekä kahvi ja jälkiruoka. Ongelmat kulminoituvat pääruokiin. Niiden käsikirjoitus noudattaa ikävää kaavaa: kuulostaa paremmalta kuin näyttää, näyttää paremmalta kuin maistuu. Tarkkasilmäinen saattaa havaita kuvauksessa laskevan trendin.

Kalakeiton skippasin, mutta muihin tahrasin hammaskalustoni. Ehkä olisi pitänyt syödä kalakeittoa. Jää mysteeriksi, mikä kala keitossa kellui. Vaikka ruoka ei muutenkaan makunystyröitä hivellyt, suurin synti oli tolkuton rasvaisuus, mikä korostui mandariini-bearnaisebroilerissa. Soosin seasta onnistui erottumaan omiksi pikku iltapäiväkerhoikseen kirkkaankeltaisia rasvalätäköitä, jotka kertoivat karua kieltä, millä reseptillä ”kotiruokia” loihditaan. Bonuksena broilerin maussa oli jotain sangen luotaantyöntävää. Ikään kuin olisi syönyt raakaa maustamatonta broileria, vaikka se kypsältä näyttikin. Joka tapauksessa epämiellyttävä elämys. Samaa virttä lauloi timjamilihapata. Sössö oli niin niin raskasta kamaa, että se lähestyi lyijyn tiheyttä. Neljä tuntia ruokailun jälkeen minulla oli edelleen sellainen olo kuin olisin juuri käynyt syömässä. Siitä kuitenkin plussaa, etten saanut ruokamyrkytystä enkä edes vatsanpuruja. Olen pitkälti kaikkiruokainen ja hyvinkin suvaitseva eritasoisia ruokapaikkoja kohtaan, joten sitä vasten availen todellakin aiheesta sanaista arkkuani. Tämä muistetaan ja toivottavasti pitkään, S-ryhmä.

Kurja Kulman Kuppila -kokemus avasi muisteloni laivan buffetista. Ruotsinlaivojen seisovia pöytiä on pitkään kutsuttu karjanruokintapaikoiksi ja kun on menoa läheltä seurannut ja itsekin rientoihin osallistunut, on herjassa totuuden siemen. Laivabuffetit kuitenkin toimivat aivan eri levelillä ja hintakin lähes triplaantuu. Olen aina kohdistanut suurimman huomioni kylmiin alkuruokiin, joissa näkyy parhaiten panostus laatukokemukseen. Buffetien lämpimät ruoat ovat toistaneet itseään vuosikymmenestä toiseen, mutta alkuruoissa on ollut aina kipinää (imo). Vaihtuvat teemat ovat tuoneet lisäsäväreitä.

Mikä muodostuu ongelmaksi laivabuffeteissa, ovat asiakkaat. Lukemattomat kerrat olen päätäni puistellen seurannut, kuinka aikuiset ihmiset jonottavat sankoin joukoin lasten buffetiin lappamaan ranskalaisia lautaselleen. Myötähäpeä on hiipinyt mieleeni todistaessani näkyä. Maksaa seisovasta pöydästä 30–40 euroa ja syödä jotain kuppaisia ranuja, hei haloo. Sama väki karttaa alkupaloja kuin ruttoa, koska ne ovat oudonnäköisiä. Eivät siis muistuta ranskalaisia, nakkeja tai lihapullia. Olen kuullut kalapöydän väliin jättämisen perusteluksi ”koska kalat näyttävät niin inhottavilta”. Ne vesistöissä uiskentelevat.

Karjanruokinta on siinä mielessä osuva termi, että ruokaporsastelu ynnä muu sikailu pääsee valloilleen, kun sekalainen seurakuntaväki pääsee irti laivan buffetissa. Tilannetta pahentaa eksponentiaalisesti olut- ja viinihanat, kun karjan humalatila nousee nopeassa tahdissa. Sen enempää en sekaannu buffeteissa tapahtuvaan dokaamiskulttuuriin.

Omaan persoonaani palaan vielä sen verran, etten ole mikään gastronomian ammattilainen, saati hienosteleva kulinaristi. Valkoisten pöytäliinojen mestoihin en ole aikoihin eksynyt. Mutta osaan arvostaa ruokaa, oli se sitten millä tahansa budjetilla tehty, kunhan siinä näkyy, että on yritetty parhaansa käytössä olevilla resursseilla. Mutta jos lapioidaan matalimman aidankohdan alta paskaa lautaselle, menee minulta ruokakuppi nurin.

Latotanssit

Sinä kesänä kauan sitten. Elettiin 1980-luvun loppua. Sysmän Nuoramoisissa isovanhempieni mökkirannassa oltiin valmistautumassa latotansseihin. Myös naapurimökiltä oli lähdössä isompi porukka tansseihin. Tanssipaikalle ei ollut kovin pitkä matka, mutta kuka nyt hienoissa hepenissä haluaisi kävellä tai pyöräillä sinne. Puhumattakaan, että saapuisi hikimärkänä paikalle. Niinpä jonkun (tai joidenkin) oli uhrauduttava kuskiksi. Joskus kyyti oli sellaista, että useampi penska istui aikuisten sylissä ja auto oli täyteen ahdettu, ettei tarvitsisi useammalla autolla mennä. Kukapa kuivin suin tansseissa haluaisi olla.

Lukuisina lauantai-iltoina Nuoramoisten kyläyhteisö kokoontui kiitettävällä osanotolla viettämään mukavaa aikaa ja vaihtamaan kuulumisia tanssin lomassa. Tietenkin sellaisessa kylässä jokainen tunsi jokaisen enemmän tai vähemmän hyvin.

Tanssipaikkaa toimitti nimensä mukaisesti jonkun isännän iso lato. Siinä oli avara tanssitila, jonka reunoilla kulkivat pitkät penkkirivit, ja vieressä buffetin puoli. Paikalle oli tilattu joku c-luokan tanssiorkesteri, mutta mitäpä sillä oli merkitystä, kunhan soitto kulki ja solisti oli kelvollisen laulutaitoinen.

Joka kerta tarjolla oli myös tikka- ja renkaanheittokilpailut. Pari vuotta vanhempi serkkuni oli aivan pistämätön renkaanheitossa ja voittikin useamman kerran kisat. Muuta hupia lapsille olivat buffetin limsan ja karkkien mättäminen sekä aikuisten touhuille naureskelu. Kesäillassa aikuisten naamat punoittivat tanssista sekä juomista. Olikohan buffetissa myynnissä keskiketterää vai vain I-olutta, sitä en muista, mutta vahvemmat juomat löytyivät parkkipaikan takakonteista. Sieltä miesväki kävi hakemassa nestemäistä itsevarmuutta sahdin tai kirkkaan muodossa.

Varsin hauskaa oli seurata tanssien (ja Nuoramoisten) ”virallisen maskotin” Kalja-Arvon edesottamuksia. Tuo punoittavanaamainen äijänpätkä huonosti istuvassa puvussaan toikkaroi ympäri latotanssialuetta vailla pienintäkään tolkkua. Fysiikan lakeja uhmaava veijari oli pääasiassa aina tuhdeissa laitamyötäisissä, mutta jollain kumman tavalla jalat kuljettivat miestä edelleen, vaikka ymmärryksen hengetär olikin pakannut laukkunsa jo hyvissä ajoin.

Eräissä latotansseissa sain todistaa kappaletta kauneinta kansanperinnettä, kun riittävät promillet nostivat joidenkin vanhat kaunat pintaan. Pari kylän nuorempaa isäntää panivat kunnolla painiksi, eikä suinkaan toverillisessa hengessä. Mutta silläkään metodilla ei saatu vanhoja riitoja sovittua.

Kerran kävi joidenkin kuskaussählinkien vuoksi niin, että tansseista mökille päin ei ollutkaan enää riittävästi autossa paikkoja. Minä, isäni ja serkkuni kävelimme tanssipaikalta pitkin Niementietä mökille joskus klo 1 aikoja aamuyöllä. Mökkitiellä näin tien reunoilla tiettävästi ensi kertaa kiiltomatojen loistavan. Se oli maagista.

Latotanssit ja niiden tunnelma olivat ikimuistoinen elämys kaupunkilaiskersalle. Tansseja ehdittiin järjestää useampana vuonna. Niissä sai kokea pienen maistiaisen entisajan hengestä, ajasta, jolloin maalaiskylät olivat vielä voimissaan. Mutta sitä en silloin ymmärtänyt, että latotanssit symboloivat tuonkin kylän ja idyllin viimeisiä hengenvetoja.

Kaksi karvaista kaveria luomukävelyllä

Luomu on kiva juttu, eikös joopa joo. Sana huokuu aitoutta, alkuperäisyyttä, luotettavuutta ja luonnollisesti luonnollisuutta. Sana vie ajatukset sinne, missä aurinko luo loistoaan kirkkaalta taivaalta keskipäivän kultaamilla niityillä, heinä heilimöi, maleksitaan ilman paitaa ahon laidalla korsi suussa ja löydetään heili Karjalasta. Luomu luo varmuuden, että olen hyvän äärellä, kuten luomurinnat. Minäkin ostaisin mielelläni kaiken luomuna, jos tilin saldo kestäisi sellaisen periaatteen. Tuo haisi tekosyyltä; eiköhän se kestäisi.

Käyn koiran kanssa kävelyllä lähes aina luomuperiaatteella. Idea noudattaa luonnonmukaisuutta koiran ulkoilutuksessa toteutuu, kun koira saa seurata vaistojaan ja vainuaan ja kulkea sinne, minne se haluaa. Nelijalkaisena semiprimitiivisenä elukkana se kuitenkin on taatusti lähempänä luontoa kuin minä. Nyt The Koiraihmisillä ovat nousseet kaikki karvat pystyyn: ”Ei noin voi missään nimessä toimia, koska koira saa käsityksen, että se on pomo! Omistajan täytyy aina näyttää, kenellä on ohjat!” Taisipa juuri kolahtaa postilaatikkoon muutama koiravauhkojen lähettämä putkipommi ja pernaruttokirje (oh, those good ol’ days). Parahimmat kaikkitietävät karvakuonoprofessionaalit, voin vilpittömin mielin todeta, että en välitä. Maailmaan mahtuu ainoita oikeita ratkaisuja ja niiden innokkaita kertojia, mutta rikon tiedostaen sääntöjä ja koitan kestää ankarat seuraamukset.

Tulen kaikissa tilanteissa hyvin juttuun kiharaisen karvahanurin kanssa ja se uskoo pääasiassa aina, kun sanon sille jotain. Pois lukien tilanteet, kun se saa hysteerisen sekoboltsirähinäkohtauksen nähdessään vieraan koiran, koska se on kovin arka olento. Itse näen asian niin, että koiran kuuluu saada toteuttaa itseään, ja minua rehellisesti säälittää koirat, jotka joutuvat kuuliaisesti seuraamaan omistajansa autopilotilla navigointia pitkin yhteiskunnan infrastruktuurin tarjoamia ohjattuja kulkuväyliä. Kuten rotat labyrintissa. Eihän kukaan tieltä halua eksyä. Ehtikö joku kysymään tietä?

Koiran seuraaminen sen viitoittamaa polkua avaa monia mahdollisuuksia. Kun kulkee nelivedon perässä maat, mannut, metsät, matalikot, ryteiköt, tienpientareet, ojan pohjat ja usein monet niistä varmuuden vuoksi pariin kertaan yhden kävelylenkin aikana (joka voi kestää vaikka 1,5 tuntia), voi saada runsaasti uusia ideoita ja näkökulmia asioihin.

Oppii havainnoimaan, olemaan hereillä ympäristössä paremmin. Eikä kävelytä dogea naama kiinni kännykässä. Kun könyää turrin kanssa epätasaisissa maastoissa, täytyy olla koko ajan tarkkana, ettei kompastu, taita nilkkaansa tai puhkaise silmäänsä. Samalla saa notkeutta nikamiinsa ja tasapainoaisti paranee.

Kun katsoo ympärilleen, on mahdollisuus nähdä uutta muuten tutussa ympäristössä. Kun havainnoi tarkemmin, näkee enemmän. Myös muut aistit saavat paremmin virikkeitä, kun keskittyy kuuntelemaan ja haistelemaan luontoa. Maistella ei kuitenkaan kannata ainakaan kaikkia maan antimia.

Kun seuraa koiraa käymättömiin korpimaihin, tai edes lähimetsikköön, on taatusti lähempänä luontoa kuin muuten olisi. Stressi ja ahdistus lievittyvät kuin itsestään. Ajatus kohdistuu paremmin lystikkään luontokappaleen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen sen kanssa.

Tällaisia hullutuksia tällä kertaa. Ei luonnosta saisi täysin vieraantua, saati alkaa pelätä sitä. Poistu rohkeasti ihmisen tehokkuusperiaatteella valjastamalta ”turva-alueelta” pusikoihin keräämään punkkeja itseesi, tai vaikka kyyn puremia.

Brainrot-hedelmiä aikuiseen mauttomuuteen

Och direkt översättning på finlandssvenska: arjen vankeuteen ja karjan kankeuteen kevennystä sopivan ahtaaseen rakoon survottuna.

Kukaan ei ole korvaamaton, mutta moni sitäkin rasittavampi korvamato.

Virheet kuuluvat elämään, paitsi kohtalokkaat virheet, koska sellaisen jälkeen voi kadota mahdollisuus tehdä uusia virheitä.

Miksi suotta tehdä tänään sitä, minkä olisi voinut jo eilen jättää tekemättä.

Silmä silmästä, hammas langasta.

Tukka tulessa, elämä edessä, totesi mies, kun kokkoon kaatui.

On helppo olla samaa mieltä, kun missään ei ole mitään mieltä.

Menin itseeni etsimään itseäni, mutta huomasin vuokranneeni tilan jollekin tyypille.

Päivän pessimismi: Luovuta hyvissä ajoin, niin ei harmita niin paljon jälkikäteen.

Päivän pessimismi 2: Elämä on antanut minulle paljon, pääasiassa nyrkillä.

Päivän pessimismi 3: Pessimisti ei vety, koska häneen ei imeydy mikään.

Päivän pessimismi 4: Kuka saakeli meni nojaamaan katkaisijaan ja sammutti valon tunnelin päästä? Ohops, se olinkin minä itse.

Päivän filosofian oppitunti: Jos polullasi tulee vastaan kivi, nosta se ja katso sitä. Ymmärrät, että olet vain ihminen, joka katsoo kiveä, ja jos kivi katsoo sinua takaisin, on aika ottaa lomaa kaikesta.

Mikä erikoiskoulutuksen saanut koira suorittaa kansalliseen turvallisuuteen liittyviä tiedustelutehtäviä?
Supokoira.

Jäätelöauton mainoslehtisessä oli uusi lasten jäätelö nimeltä Poksupuikko, jota luonnehdittiin lauseella ”pinnalla poksahtelevaa kuorrutetta”. Minulle tuli heti päähän muuttaa sana muotoon ”pöksypuikko” eli hartioiden välissä keikkuva törkytehdas tuotti suoralta kädeltä (taas kerran) kaksimielisyyden. Onko minussa jotain vialla vai käykö muillekin näin?

Näin Ilmatuote Oy:n pakettiauton. Ainakin firma on rehellinen kertoessaan suoraan huijaavansa ihmisiä. Onkohan heidän tuotevalikoimassaan keisarille uusia vaatteita?

Så först vi tar en kaffe och bulle, sen vi kör med bussen till Slussen och till slut: yksi, kaksi, kolme, SAUNAAAAAAAAAAA!!!

Äideistä parhaimman... ei se ihan noin mennyt

Varoituksen sana, ja useampikin: Seuraa tylyä tekstiä huonosta äidistä. Herkkisten kannattaa siirtyä toiselle kanavalle. Suojeleva ja rakastava äitihahmo, joka toteuttaa täysin rinnoin luontaista hoivaviettiään jälkeläistensä parhaaksi, oli minulle se kolikon kääntöpuoli, jota en koskaan nähnyt. Kaikeksi onneksi omille lapsilleni kävi toisin. Omassa lapsuudessani osakseni tuli ”ongelmallinen äitisuhde”, joka saisi Freudin hieromaan käsiään.

Äitini työskenteli ruotsinlaivalla hyttisiivoojana tahi hyttiemäntänä, jos kauniimmin halutaan ilmaista. Olen ymmärtänyt, että vielä 1980-luvulla ammatissa tienattiin kohtuuhyvin suhteessa sen ajan elinkustannuksiin, mutta oli työkin rankkaa. Työtahti oli viikko laivalla ja viikko vapaalla. Työt saattoivat alkaa esim. klo 3 aamuyöllä, joten duuni oli fyysisesti ja henkisesti kuluttavaa. Äidilläni oli ankara työmoraali. Hän työskenteli armottomalla asenteella ja sen sai tuntea nahoissaan työtoveritkin, jos he laistivat jollain tavoin velvoitteistaan.

Mutta kun hän tuli laivalta vapaalle, oli piru irti. Muistan olleen säännönmukaista, että tultuaan torstai-iltana kotiin viikon työvuorostaan äitini vaihtoi vaatteet, laittoi meikit ja hajuvedet, ja lähti ulko-ovesta. Seuraavaksi saatoin nähdä hänet seuraavan viikon alussa, kun hän ilmestyi jostain kotiin järkyttävän näköisenä sekä vanhalle viinalle, tupakalle ja ties mille haisevana. Välillä kaula imeskeltynä fritsuille. Sitten hän oli ”ilonamme” muutaman päivän kotona ennen seuraavan työrupeaman alkua.

Jo hyvin nuorena ymmärsin, että oli huomattavasti parempi, että äitini ei olisi kotona kuin että olisi. Hän oli hyvin laiha, koska hänen pääasiallinen ruokavalionsa oli alkoholin lisäksi kahvi ja tupakka. Marlboro-kartonkeja oli vinot pinot vaatehuoneen hyllyllä ja Mallu paloi surutta sisällä. Lapsen keuhkot kiittivät passiivisesta tupakoinnista. Hän oli kuulemma aloittanut tupakoinnin jo 15-vuotiaana, kun muutti kovaa kuria pitäneiden vanhempien ikeen alta Turkuun opiskelemaan. Toki 80-luvulla poltettiin joka paikassa sisällä ja tuhkakuppi oli yleinen näky pöydillä, minne ikinä menikin.

Erityisen antoisaa oli, että äiti vihasi ja halveksi avoimesti isääni, vaikkei siihen ollut edes järkevää syytä, ja käyttäytyi röyhkeästi ja julkeasti häntä kohtaan. Hän haistatteli milloin mistäkin, vittuili, ivasi, pilkkasi, vähätteli ja yleisesti voisi sanoa, että hänen käytöksensä oli sadistista, puhdasta henkistä väkivaltaa. Aviohelvetin malliesimerkki. Joulut muuttuivat välillä tunnelmaltaan ikäviksi, kun äitini humaltui ja pään aukominen isälleni sai aggressiivisempia sävyjä. Jollain kumman tavalla isäni pystyi nielemään tuon kaiken ryhtymättä harkitsemattomiin tekoihin. Jälkeenpäin ajatellen monessa muussa perheessä moinen asetelma olisi voinut saada traagisen lopputuleman.

Lapsuuteni vietin pääasiassa isäni kanssa. Kun isälläni alkoi kesäloma, lähdimme käytännössä aina 4–5 viikoksi mökille hänen kotiseudulleen Sysmään. Siellä oli kiva olla ja hänenkin mielensä ja hermonsa saivat ansaittua lepoa. Äidilleni sopi mainiosti, että olimme viikkokausia poissa maisemista. Häntä ei Sysmässä näkynyt. Äiti lomaili pari kertaa vuodessa etelän lomakohteissa, minne hän lähti luonnollisesti yksin. Kun palasimme isän kanssa lomalta kotiin, saattoi vastassa olla mitä tahansa yllätyksiä. Kerran olohuoneen lasikantinen sohvapöytä oli tuhannen pirstaleina pitkin olkkarin lattiaa. Eräs toinen kerta pyykinpesukone oli hajotettu ja kylpyhuoneen seinästä seinään kiinnitetyt pyykkinarut oli revitty alas kiinnikkeineen. Yhdeltä lomalta palattuamme asunnossa oli vieras mies, joka keräili kamppeitaan ja poistui vähin äänin isän ja minun tuijottaessa häntä eteisessä. Äitini ei koskaan ollut pahoillaan mistään tai osoittanut minkäänlaista katumusta. Ne hän korvasi vielä törkeämmällä käytöksellä.

Paitsi että äitikulta ryyppäsi ilmeisen rankasti vapaillaan ja lomillaan, hän söi myös unilääkkeitä, koska työ oli tuhonnut hänen unirytminsä totaalisesti. Hän meni usein kotona jo noin klo 19 sänkyyn makaamaan, luki kioskiromantiikkaa ja söi suklaata. Kaiken kaikkiaan tuo ihminen poltti kynttiläänsä molemmista päistä eikä välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään. Voisi olettaa, että äidilläni oli narsistinen persoonallisuushäiriö, joka selittäisi julman piittaamattoman ja tunteettoman käyttäytymisen. Voi vain arvailla, oliko hänen psyykensä kenties vaurioitunut ankaran kotikasvatuksen seurauksena vai oliko kyseessä perinnöllinen valuvika aivoissa vai molemmat. Mutta se on spekulaatiota.

Joskus päälle kahdenkymmenen vuoden ikäisenä minulla oli kausia, jolloin tunsin syvää vihaa ja kaunaa tuota äidin irvikuvaa kohtaan ja harkitsin laittavani välit lopullisesti poikki, mutta en koskaan tehnyt sitä. Mitään lämpimiä ajatuksia saati välejä en pystynyt ikinä kehittämään äitiini, mutta pidin sitä riittävänä suorituksena, että siedin häntä ja pystyin käyttäytymään suht normaalisti tavatessani häntä. Hänelle taas oli ominaista lässyttää välillä ylikorostuneen makeilevasti minulle ja myöhemmin lapsenlapsilleen, ts. räikeän epäaidosti, kuten tekee ihminen, joka yrittää teeskennellä välittävänsä ja olevansa kiinnostunut kanssaihmisistään.

Myöhemmällä iällä hänellä oli runsaasti mielenterveys- sekä muita terveysongelmia eli laskut erääntyivät maksettaviksi hänen rankoista elämäntavoistaan. Suurin lasku odotti kuitenkin vielä tuloaan. Joitakin kuukausia ennen 70:ttä ikävuottaan äidiltäni löytyi laajalle levinnyt keuhkosyöpä, eikä mitään ollut tehtävissä. Olivat hänen keuhkonsa aikaa lujaa tekoa, kun kestivät 55 vuoden katkeamattoman tupakoinnin. Viimeiset ajat hän vietti saattohoidossa. Hain hänelle röökiä lähikaupasta, eikä hänellä käsien tärinästä johtuen tahtonut pysyä tupakka sormissa, saati että olisi pystynyt sytyttämään sitä. Koin jotenkin ironisena, että sain toimia hänen tupakansytyttimenään viimeisinä aikoina.

Huhtikuussa 2019 äitini täytti 70 vuotta. Yhtenä hänen viimeisistä päivistään, kun olin vierailemassa saattokodissa, hän totesi: ”En tainnut olla kovin hyvä äiti.” Se oli yllättävä tunnustus, jota en muistanut kuulleeni hänen suustaan. Taisin vastata, että sitä on aika turha tässä vaiheessa alkaa miettiä. Sitten hän pyysi anteeksiantoa minulta. Annoin anteeksi, koska mikäpä minä olin tuomitsemaan tuota onnetonta ihmisrauniota, jos se soi hänen sielulleen rauhan. Kaikkihan me olemme heikkoja ja puutteellisia tavalla tai toisella, eikä hänen väärintekonsa kohdistuneet kuin erinäisiin lähimmäisiin. Tekojen vakavuus on hyvinkin suhteellista. Vaikka hän loukkasi julmasti läheisiään eikä osannut katua, tapahtuu kaikkialla paljon pahempiakin asioita.

Toukokuun lopussa sain eräänä iltana puhelun saattokodista. Hoitaja sanoi, että nyt kannattaisi lähteä tulemaan, jos haluan nähdä vielä äitini elossa. Lähdin, mutta en ehtinyt. Hän oli käynyt polttamassa tupakkahuoneessa, mennyt vuoteeseensa ja kuollut pois. Juttelin aulassa jonkin aikaa hoitajan kanssa, kun kuulin, että hän oli jo kuollut. Pohdin, käynkö katsomassa ruumista vai en. Lopulta päätin, että kai se täytyy tehdä. Menin huoneeseen yksin, katsoin vuoteessa makaavaa lahoavaa olentoa, joka kerran oli ollut äitini ja sanoin ääneen: ”Toivottavasti oli sen arvoista”. Sitten poistuin huoneesta. Kyyneltäkään en vuodattanut.