Höynäytetyt maatiaisperunat

Läheisen einehtimispaikkani ruokalista aiheuttaa kaltaiselleni paatuneelle kyynikolle sarkasmin sävyttämiä riemunkiljahduksia. Ruokalan tapa värittää ruoka-annoksien nimiä on kerrassaan upeaa työtä. Löytyy ”talon karitsalaatikkoa”, ”Provencen kanakeittoa”, ”kinkkukiusausta á la Ritva” ja vaikka mitä. Vertaansa vailla on ”höyrytetyt maalaisperunat”, joka on huomattavasti houkuttelevampi ilmaisu keitetyille perunoille. Varsinkin perunoiden maalaisuus on vallan mainio täky. Maaseutuhan majailee yhä mielissämme hohtavan puhtoisena ja saasteettomana idyllinä, missä kaikki on luonnonmukaista ja ahon laitaa käydään ilman paitaa. Perusteeton yleistys; sovitaan sitten niin, että minun mielessäni. Saattaa olla, että maalaisuudella halutaan loppujen lopuksi viestiä siitä, että perunat on keitetty tai höyrytetty kuorineen päivineen ja asiakas saa itse kuoria perunansa. Niin tai näin, miellän perunapellot kiinteästi maaseutuun ja maalaisuuteen kuuluvaksi eikä ajatus cityperunoista juuri mieltä kiihota. Toki tiedostan myös jossain päin viljellyn näkökulman, että kasvatti perunansa sitten missä tahansa kehäkolmosen ulkopuolella, voidaan perunat luokitella maalaisiksi eli landelaisiksi.

Yleensä maalaisperunoilla viitataan kuorellisiin lohkoperunoihin, vaikkakin ymmärrän logiikan edellä kuvatussa nimeämistavassa. Luonnollisesti maalaisempaan tunnelmaan päästään, kun peruna tarjoillaan lähes alkuperäisessä olomuodossaan. Kun vielä malttaisivat jättää perunat pesemättä ja keittämättä, saavutettaisiin maalaisuuden lakipiste. Eikö tällä hetkellä ole raakaravintotrendi? Taidan tyytyä purjehtimaan trendien aallonpohjalla.

Jälkikirpaisu: Olisi mielenkiintoista nähdä tilastot, kuinka paljon perunoiden kulutus ruokalassa vähenee, kun perunat eivät ole valmiiksi kuorittuja. Monella voi olla kuorimiselle fyysinen este, kuten uusavuttomuus, joka voidaan viestiä esim. ilmaisulla ”emmä jaksa”. En pelkää perunoiden kuorimista, koska minulle opetettiin jo lapsena kätevä tekniikka: pitkä viilto perunan päälle pituussuuntaan ja viiltoa aloituskohtana käyttäen kaavitaan veitsen kanssa viillon molemmin puolin kuoret näppärästi ja nopeasti pois. Ihailin aina isoäitini viimeistellyn hiottua tekniikkaa. Silmä tuskin ehti mukaan, kun kuoret olivat suitsait kadonneet perunasta.

Jk 2: ”Pikkuperunat” on aivan älyvapaa lastenohjelma.

Monogram

K-market Olavintorin aulasta oli suora kulku seinässä olevan aukon kautta viereiseen Kipa-kirjakauppaan. Kipa oli pienelle lapselle sarjisten ja lelujen aarreaitta. Aina sinne oli päästävä ihmettelemään, mitä oli tarjolla. Joka kirkonkylän reissulla oli tarkistettava myös Sysmän Kemikali ja Paperin nallipyssyvalikoima. Lapselle ei ole väliä, vaikkei mitään uutta olisikaan edelliseen käyntiin verrattuna. Samassakin sälässä riittää pällisteltävää uudestaan ja uudestaan.

Eräällä kerralla Kipassa koottavien hyllyä katsoessani äkkäsin Monogram-merkin uuden kuvaston. Vuosi oli 1985. Se oli useita kymmeniä sivuja paksu A4-koon katalogi, joka oli täynnä toinen toistaan hienompia kuvia koottavista. Oli vielä erikseen mentävä tiskille kysymään, onko kuvasto varmasti ilmainen ja saako sen ottaa. Tuota kuvastoa jaksoin selata lukemattomia kertoja. Sieltä löytyi upeita taisteluhävittäjiä ja komeita jenkkirautoja tyyliin Chevrolet Camaro IROC-Z. Kuvasto päätyi ajan saatossa lehtiroskiin ja toinen pienoismallivalmistaja Revell nielaisi Monogramin.

Koottavien vitsi on siinä, että laatikon kannessa on näyttävä piirretty tai maalattu kuva rakennettavan mallin esikuvasta. Ei siis kuvaa valmiista ja viimeistellystä pienoismallista. Upea kuva vetoaa pikkupoikiin ja vähän isompiinkin. Olihan minulla joitakin koottavia. Pikkuriikkisten osien liimailu sottaavalla pienoismalliliimalla ei niin kovin hauskaa ollut. Jotta koottavan olisi saanut näyttämään tyylikkäältä, olisi yksityiskohtiin tarvinnut lukuisia pikkupurkkeja erivärisiä maaleja. En muistaakseni saanut kuin yhden purkin per malli, joten lopputuloksen voi kuvitella. Veteen kastettavien pikku merkkien liimaaminen olikin jo aivan tolkuton homma. Valmiit kyhäelmät makasivat hyllyllä ja keräsivät pölyä. Ei niillä mitään kunnon leikkiä saanut aikaiseksi. Mutta kuvastoa kelpasi selailla kaverin kanssa ja kysellä ”minkä sä ottaisit tältä sivulta”.

Leijonan osa

Tuo maanmainio klassikkoraina, kansallisen identiteetin tutkielma ”Kadonneen leijonan metsästys” kohautti katajaista kansaa vuonna 1992, jolloin kaikki seurasivat henkeä pidätellen uskomatonta dokumentaarista spektaakkelia Ruokolahdelta. Paikkakunnan metsistä etsittiin joukolla suomalaisen itsetunnon käänteissymbolia, vaakunastamme karannutta leijonaa. Kuten suomalaisen surkean itsetunnonkin kohdalla, ei leijonasta näkynyt kuin pari häviävän tulkinnanvaraista jälkeä ja tupsu sieltä, toinen täältä. Eikä viedä tätä keskustelua sellaisten ”tupsujen” suuntaan, turha yrittää. Luotettavin silminnäkijähavainto lienee paikallisen pontikanviljelijän Veikko Petäjäisen todistajalausunnot, jonka mukaan peto olisi raadellut Petäjäisen isännän savusaunan sekä syönyt kaikki siemenperunat hänen kolmen hehtaarin pellostaan. ”Siinä meni saatana syksyn koko ponusato”, kommentoi Petäjäinen kiristelevien tekohampaittensa välistä.

Onneksi valtio riensi tilanteessa hätiin. Se kehitti suomalaiseen vartaloon soveltuvan keinoitsetunnon ja lanseerasi innovaationsa siellä, missä se olisi kaikkien ulottuvilla, eli Alkon hyllyllä. Jottei kukaan sortuisi halpoihin kopioihin, antoi valtio nesteytetylle terapiaistunnolleen ilmeisimmän mahdollisen nimen ”Leijona”.

Ruokolahden naapuripitäjässä, pilvenpolttajistaan tunnetussa Ruoholahden kunnassa, nokitettiin oikein Olan takaa. Kaataahan kateus kuninkaitakin. Lukemattomiin virallisesti kirjattuihin havaintoihin kuuluivat mm. mastodontti, mammutti, ne kolme kaveria siitä riisimuropaketista, Musiikkitalo, politiikkaa puhuva Mars-patukan kääre, Janne Ahosen olympiamitali sekä Haverisen Pasin metsään karannut vuoden 1976 pappa-Tunturi. Myös Bob Marley nähtiin kirkon kulmilla lampsivan kohti Kämäräisen K-valintaa.

Kaiken kaikkiaan kahdenkymmenenkahden vuoden takainen sukellus kansallisen kollektiivisen piilotajunnan pimeään ytimeen jätti käteen hyvin vähän. Koettu joukkoharha leijonasta lienee tätä pohjoista kansaa läpi historian vaivannut itsepetoksen arkkityyppi, saavuttamaton utopia ja ideaali uljaasta kuninkaasta, joka johdattaa vähäpäisen väkensä totisuuden miekka kädessään vehreämmille niityille, joista Olavi Virta lauloi, kunnes niitytkin jäivät ikuiselle kesannolle. ”Venäjä vei karhun, Ruotsi kiekkokullan, ja meille jäi Leijona”, puuskahti Lalli taas kerran sahtipäissään savupirttinsä pöydän ääressä akan nalkuttaessa korvan juuressa. Murheenkryynit eivät keittämällä pehmene.