”Drinkin’ rum and Coca-Cola, go down Point Koomahnah, both mother and daughter, workin’ for the Yankee dollar” oli yksi niistä renkutuksista, joita saatoin lapsena kuulla automatkoilla kasettisoittimesta, kun isäni itse nauhoittamat kasetit avarsivat musiikillista maailmankuvaani. En tajunnut laulusta muuta kuin että siinä lauletaan rommista ja Coca-Colasta. Laululla on muuten mielenkiintoinen historia, jota voi googletella omien mielihalujen mukaan.
Vaikka rommi ja kokis on onnistunut yhdistelmä samoin kuin sitruunainen versio Cuba Libre, asian ytimessä on tällä kertaa kola. Juon sitä aika paljon. Harvassa on ne päivät, jolloin ei kasvisuutejuomaa kaatuisi kurkusta alas. Määrällisesti kuljetaan kai vielä kohtuuden rajoissa. Ainakin näin valehtelen itselleni. Lukiossa rinnakkaisluokalla oli minua pari päätä pitempi urpo, jonka näki välitunnilla aina Pepsi-pullo kädessä. Kuulemma kiskoi sitä pari litraa päivässä, ja nimenomaan sen oli oltava Pepsiä, ei mitään muuta merkkiä.
Minulle uppoaa kaikki merkit ihan sujuvasti, mutta sokerittomia versioita en suosi. Sen verran on kuitenkin annettava myönnytystä, että Pepsi Max on siedettävän makuinen, vaikka siinäkin makeutusaineet tulevat selvästi esiin. Jos rankataan merkkejä, on Pepsi ollut perinteisesti ykkönen, vaikka viime aikoina on tullut ryystettyä runsaasti Rainbow-bulkkikolaa, koska budjetti tykkää siitä ja se kuitenkin maistuu kolalta. Kaikkien aikojen suosikki on lapsuuden nostalgiaherkku Schweppes Cola, joka valitettavasti katosi Suomesta jo vuosikymmeniä sitten. Olikohan todella maku parempi vai onko aika kullannut senkin?
Lapsena tuli satunnaisesti juotua myös Dr Pepperiä, josta en juuri pitänyt, koska maku oli outo, mutta koska minua vanhemmat serkkuni ylistivät Deeku Pepperiä, niin pakkohan sitä oli juoda. Nykyisin arvostan Pepperin yleisestä linjasta poikkeavaa makua. Vaikka Dr Pepper kuuluu limsojen ryöstöhintaluokkaan, on se miellyttävää vaihtelua. Mieleen on jäänyt myös mahtava tv-mainos, jossa parrakas prätkäukko ajelee kylmäkaapilla varustetulla trikellä pitkin aavikkoa ja sinkoilee limua kaikille janoisille. Mainos oli yllättävää kyllä suomalaista tuotantoa ja löytyy tietenkin Youtubesta. Muistin syövereihin tallentui myös mainokseen liittynyt laulunpätkä: ”Dr Pepper USA [juu-es-ei], toiset tykkää, toiset ei. Ovela maku, pakko maistaa!”
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
torstai 10. syyskuuta 2015
Moottorisahaneitsyyden menetys
Olen nyt menettänyt moottorisahaneitsyyteni. Tapaus sattui 4.8. kuluvaa vuotta ja kunnian sai Stihl MS 180 C, jonka isoisäni on aikoinaan hankkinut, joten mikäs sen hienompaa. Vehje syö bensaa ja puskee pakokaasuja, joten oikean moottorisahan tunnusmerkit täyttyvät. Jos käsiini olisi eksynyt joku letkuvetoinen lelu, koko juttu olisi jäänyt kirjoittamatta.
Koska moottorisaha on laite, joka kovan metelin ja vinhasti pyörivän teräketjun vuoksi herättää pelonsekaista kunnioitusta, en lähtenyt huitomaan suin päin omin päin, vaan oppimestarina toimi kunnioitettu isäni, jolla on vankempi kokemus polttomoottoriperusteisesta sahaamisesta sekä kaikesta muusta, mitä universumissa ja sen ulkopuolella tapahtuu. Ei hänkään mikään metsuri ole, mutta kuitenkin enemmän käytännön mies. Itse olisin luultavasti aloittanut lukemalla ensin kaksi tuntia käyttöohjekirjaa, ennen kuin olisin kajonnut sahaan.
Sahaaminen sujui ilman kummempia virheitä. Tosin kohde oli helppo: kapeahkoja runkoja pätkittiin pölleiksi. Tavoitteita vielä jäi, koska en päässyt kaatamaan puuta. Tämä saattaa kuulostaa melko säälittävältä 39-vuotiaan miehen suusta, ja säälittävää se onkin. Betonikuutiossa kasvanut nulikka pidettiin kaukana fyysisestä työstä, kun poika ohjattiin keskittymään koulumenestykseen. Käytännön kädentyöt (ei kaksimielisyyksiä) ovat olleet aikuisten juttuja, ja itse sain keskittyä lukemiseen, leikkimiseen, nyhjäämiseen, nuhjaamiseen sekä yleiseen luuhaamiseen. Niinpä samainen isäni on ollut keskeisessä asemassa tekemässä karhunpalvelusta, kun ymmärrykseni monesta hyödyllisestä käytännön tiedosta ja taidosta on jäänyt lapsipuolen asemaan.
Mutta tarkoitukseni ei ollut nyt purkaa traumaattista suhdetta vanhempiini, vaan puhua moottorisahailusta. Lapsuudestani voin jatkaa myöhemmin psykoterapeutin sohvalla itkeä pillittäen nallekarhu kainalossa. Sahaamiskokemus oli kaiken kaikkiaan positiivinen, vaikka eka kerta saattaa usein mennä sähläämiseksi. Pää on vain pidettävä kylmänä ja ottaa lunkisti. Huomasin, että jo lyhytaikainen sahan käyttö käy yllättävän paljon käsivoimille. Asiaan varmasti vaikutti se, että sessiossa oli ylimääräistä puristusta, kun piti varmistaa, ettei saha hyppää vahingossakaan käsistä.
Psyykkisestä vinkkelistä tapahtuma kasvatti pykälän verran miehuutta tähän löylyn- ja vaimonlyömään runkoon, kuten odottaa sopi. Nyt voin alkaa haaveilla, josko jonain päivänä sitä saisi ihan oman sahan. Sen perään voi miettiä, mitä sillä tekisi. Täytyisi varmaan ostaa metsää. Saha maksaa rahaa, varsinkin jos haluaa yläpeukut keräävän Polttomoottoroidun Sahan. Köyhällä ei ole vara ostaa halpaa. Reilun kaupankäynnin nykytulkinnan eli Kusetuksen Lain mukaisesti kalliillakin saa paskan käteen, jos ei osaa ottaa asioista perin pohjin selvää.
Koska moottorisaha on laite, joka kovan metelin ja vinhasti pyörivän teräketjun vuoksi herättää pelonsekaista kunnioitusta, en lähtenyt huitomaan suin päin omin päin, vaan oppimestarina toimi kunnioitettu isäni, jolla on vankempi kokemus polttomoottoriperusteisesta sahaamisesta sekä kaikesta muusta, mitä universumissa ja sen ulkopuolella tapahtuu. Ei hänkään mikään metsuri ole, mutta kuitenkin enemmän käytännön mies. Itse olisin luultavasti aloittanut lukemalla ensin kaksi tuntia käyttöohjekirjaa, ennen kuin olisin kajonnut sahaan.
Sahaaminen sujui ilman kummempia virheitä. Tosin kohde oli helppo: kapeahkoja runkoja pätkittiin pölleiksi. Tavoitteita vielä jäi, koska en päässyt kaatamaan puuta. Tämä saattaa kuulostaa melko säälittävältä 39-vuotiaan miehen suusta, ja säälittävää se onkin. Betonikuutiossa kasvanut nulikka pidettiin kaukana fyysisestä työstä, kun poika ohjattiin keskittymään koulumenestykseen. Käytännön kädentyöt (ei kaksimielisyyksiä) ovat olleet aikuisten juttuja, ja itse sain keskittyä lukemiseen, leikkimiseen, nyhjäämiseen, nuhjaamiseen sekä yleiseen luuhaamiseen. Niinpä samainen isäni on ollut keskeisessä asemassa tekemässä karhunpalvelusta, kun ymmärrykseni monesta hyödyllisestä käytännön tiedosta ja taidosta on jäänyt lapsipuolen asemaan.
Mutta tarkoitukseni ei ollut nyt purkaa traumaattista suhdetta vanhempiini, vaan puhua moottorisahailusta. Lapsuudestani voin jatkaa myöhemmin psykoterapeutin sohvalla itkeä pillittäen nallekarhu kainalossa. Sahaamiskokemus oli kaiken kaikkiaan positiivinen, vaikka eka kerta saattaa usein mennä sähläämiseksi. Pää on vain pidettävä kylmänä ja ottaa lunkisti. Huomasin, että jo lyhytaikainen sahan käyttö käy yllättävän paljon käsivoimille. Asiaan varmasti vaikutti se, että sessiossa oli ylimääräistä puristusta, kun piti varmistaa, ettei saha hyppää vahingossakaan käsistä.
Psyykkisestä vinkkelistä tapahtuma kasvatti pykälän verran miehuutta tähän löylyn- ja vaimonlyömään runkoon, kuten odottaa sopi. Nyt voin alkaa haaveilla, josko jonain päivänä sitä saisi ihan oman sahan. Sen perään voi miettiä, mitä sillä tekisi. Täytyisi varmaan ostaa metsää. Saha maksaa rahaa, varsinkin jos haluaa yläpeukut keräävän Polttomoottoroidun Sahan. Köyhällä ei ole vara ostaa halpaa. Reilun kaupankäynnin nykytulkinnan eli Kusetuksen Lain mukaisesti kalliillakin saa paskan käteen, jos ei osaa ottaa asioista perin pohjin selvää.
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Karjaa takaisin ja heti
Olen vakaasti sitä mieltä, että Karjaa pitäisi palauttaa Suomelle. Kukapa 2000-luvulla tai aiemmin syntynyt ei muistaisi kaunista Karjaata, sen vehreitä metsiä ja vihantia peltoja. Karjaa jos jokin on osa suomalaista sielunmaisemaa.
Vaan ei ole enää tuota muistojen Karjaata, siitä piti huolen iso paha Kuntauudistus. Kuntauudistus vei Karjaan lähes taistelutta ja liitti sen osaksi Raaseporia (ruots. Raseborg), keinotekoista kaupunkiyhteenliittymää, jonka muodostavat Karjaa (ruots. Karis), Pohja (ruots. Pojo) ja Tammisaari (ruots. Ekenäs).
Karjaa on ollut pitkään Ruotsinkielisten ikeen alla, kuten jostain voi päätellä. Karjaa kätkettiin vuonna 2009 Raaseporin taakse, joka nyt toimii Ruotsinkielisten viimeisenä puolustuslinnakkeena. Epäilyksenalaiseksi voi saattaa, ovatko Kuntauudistus ja Ruotsinkieliset laatineet salaisen sopimuksen, jolla alue jaettiin Ruotsinkielisten etupiiriin. Netissä liikkuu runsaasti huhuja tästä ns. Tripp Trapp -sopimuksesta, joka on nimetty norjalaisen lastenjakkaran mukaan.
Niin kauan kuin säilyvät muistot Karjaasta, on toivoa. Jokaisella yhä elossa olevalla on syvällä sisimmässään kaipuu vielä nähdä Suomen lipun liehuvan Mustion linnan (ruots. Svart slott) tornissa tai lipua venheellään pitkin Krapulaisten kanavaa (ruots. Grabbe kanal). Paljon on vilauteltu, ja on myös väläytelty ajatusta, josko Karjaa vaihdettaisiin Ahvenanmaahan (ruots. Abborreland). Samalla voitaisiin siirtää Ruotsinkieliset samaan paikkaan. Vielä kerran raikaa Karjaan kunnailla laulu ”Hej Karjaasta flickvännin minä löysin”.
Vaan ei ole enää tuota muistojen Karjaata, siitä piti huolen iso paha Kuntauudistus. Kuntauudistus vei Karjaan lähes taistelutta ja liitti sen osaksi Raaseporia (ruots. Raseborg), keinotekoista kaupunkiyhteenliittymää, jonka muodostavat Karjaa (ruots. Karis), Pohja (ruots. Pojo) ja Tammisaari (ruots. Ekenäs).
Karjaa on ollut pitkään Ruotsinkielisten ikeen alla, kuten jostain voi päätellä. Karjaa kätkettiin vuonna 2009 Raaseporin taakse, joka nyt toimii Ruotsinkielisten viimeisenä puolustuslinnakkeena. Epäilyksenalaiseksi voi saattaa, ovatko Kuntauudistus ja Ruotsinkieliset laatineet salaisen sopimuksen, jolla alue jaettiin Ruotsinkielisten etupiiriin. Netissä liikkuu runsaasti huhuja tästä ns. Tripp Trapp -sopimuksesta, joka on nimetty norjalaisen lastenjakkaran mukaan.
Niin kauan kuin säilyvät muistot Karjaasta, on toivoa. Jokaisella yhä elossa olevalla on syvällä sisimmässään kaipuu vielä nähdä Suomen lipun liehuvan Mustion linnan (ruots. Svart slott) tornissa tai lipua venheellään pitkin Krapulaisten kanavaa (ruots. Grabbe kanal). Paljon on vilauteltu, ja on myös väläytelty ajatusta, josko Karjaa vaihdettaisiin Ahvenanmaahan (ruots. Abborreland). Samalla voitaisiin siirtää Ruotsinkieliset samaan paikkaan. Vielä kerran raikaa Karjaan kunnailla laulu ”Hej Karjaasta flickvännin minä löysin”.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)