Tässä päivänä eräänä männäkesänä lunastimme syntymäpäivälahjaamme tyttärellemme tavalla, joka olisi ollut utopiaa omassa lapsuudessani. Nimittäin hän oli toivonut tietynlaisia Littlest Pet Shop -hahmoja, joita ei ole sattunut kaupoissa näkymään enää aikoihin. Näitä figuureja löytyi kuitenkin näppärästi eräältä jälleenmyyjältä Hong Kongista, kun Ebayn kautta hieman haeskeli. Täsmennyksenä vielä, että kyse oli siis Kiinan rannikolla sijaitsevasta kaupungista, eikä suomalaisesta rojutavarataloketjusta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun leluja etsittiin vähän isommalla haravalla. Joitakin vuosia sitten tilasimme Autot/Cars-hahmoja Yhdysvalloista. Tuntuuhan se näin keski-ikäisen pirtaan hieman suuruudenhullulta toiminnalta, mutta ei tämäntyyppinen shoppailu koidu nykyisin juuri sen kalliimmaksi kuin lelukauppaan meneminen kotimaan kamaralla.
Mutta osasin minäkin lapsuudessani. Keräilin tarroja ja jonkin aikaa myös postimerkkejä (nyt saa herjata) ja yritin vaihdella niitä kavereiden kesken. Kaupankäynnin peruslainalaisuudet tulivat selviksi, kun väännettiin tosissaan vaihtokauppoja. Tarroja kertyi aika kasat ja olin ylpeä kokoelmastani. Hauska muoti-ilmiö oli Ritari Ässä -tarrat, joita sai tympeän makuisen pinkin purkan mukana. Mutta kaikki erilaiset piti saada, joten niitä ostettiin ja paljon. Vähänkö ärsytti, kun yhtä tarraa saattoi tulla 10 kappaletta, mutta niitä harvinaisia ei sitten millään. Muistan, kun yksi kaveri kävi ostamassa noin 30 purkkaa kerralla. Taisi jäädä itse purkat syömättä.
Erinäisiä vuosia myöhemmin tulivat jääkiekkotarrat, joita seurasi jääkiekkokorttien invaasio. Jyväshyvä valmisti Hockey Liiga -suklaavohvelia, josta sai yhden liigapelaajan keräilytarran. Minäkin innostuin niistä, vaikka saatoin olla hieman yli-ikäinen, mutta lapsenmielisyyttä riitti (ja riittää edelleen). Hitto, että söin paljon suklaavohvelia.
Tarrat menettivät hohtonsa, kun Leaf pukkasi markkinoille Sisu-jääkiekkokortit. Niihin paloi rahaa ja niistä oli luontevaa laajentaa NHL-keräilykortteihin. Pohjois-Amerikassa keräilykorteilla on pitkät perinteet, joten Suomeenkin tuli jos jonkinlaisen valmistajan kortteja. Opin pian, mitkä olivat arvostettuja merkkejä (esim. Upper Deck). Myös Leafia ostin ja testimielessä joitakin muita. Valmistajat tuottivat ”tyhmiltä rahat pois” -mentaliteetilla myös ns. premium-kortteja, joista sai pulittaa hunajaa ottaen huomioon, että kyseessä oli pala pahvia, jonka jälleenmyyntiarvo pyöri nollan hujakoilla.
Ensimmäiset jalkapallokortit tarttuivat käsiini, kun Upper Deck valmisti sellaisia vuoden 1994 jalkapallon mm-kisoista, jotka pidettiin Yhdysvalloissa. Jääkiekkokortit ovat jääneet jo ajat sitten, mutta futiskortteja ostan nykyisin pojalle, ehkä ”vähän” omasta mielenkiinnostanikin.
Sarjakuvista pidin paljon. Keräilin pitkään Aku Ankan taskukirjoja. Kiersin paljon antikvariaatteja, jotta sain kasattua puuttuvat alkupään numerot. Vuosien etsimisen jälkeen minulla oli täydellinen kokoelma. Lopetin taskareiden ostamisen jossain numeron 210 tienoilla, koska mielestäni tarinoiden laatu oli lähtenyt laskuun. Se itse asiassa tapahtui jo ennen numeroa 100, mutta jatkoin silti keräämistä. Elämässä pitää olla rutiineja.
Myös kaikkia muita sarjakuvia ostelin, koska antikat olivat aivan mahtavia aarreaittoja. Erilaisia sarjakuvia kertyi kellariin kassikaupalla puhumattakaan Aku Ankasta, joiden vuosikertoja on aivan älytön määrä, oikea keltaisten kansioiden meri. Samoin sellaisia lehtiä kuin Action Force (G. I. Joe) ja Transformers ostin irtonumeroina uskollisesti vuosikausia. Se oli aina juhlava hetki, kun bongasin kaupasta uunituoreen numeron.
Aikuisiällä sekoilu jatkui huolella ja isommin panoksin. Eräs lapsuuden innostuksen aihe, Otavan julkaisema Ian Livingstonen ja Steve Jacksonin kirjoittama Taistelupeli-kirjasarja (kaikkiaan 5 kirjaa), heräsi uudelleen eloon, kun huomasin, että nettikirjakaupasta sai sarjan englanninkielisiä kirjoja, joita ei koskaan julkaistu Suomessa. Tilasinpa ensin muutaman, sitten lisää ja lisää ja lisää, kunnes niitä oli yli kolmekymmentä. Nyt voin katsoa kirjojen rivistöä kirjahyllyssä ja miettiä mielessäni, miksi.
Viimeinen kalliimpi tempaus tapahtui useampia vuosia sitten, kun löysin lapsuuden Matchbox-pikkuautoja Huuto.netistä. Ostin niitä sieltä reippaanlaisesti, kunnes löysin huikeat markkinat brittien Ebaysta. Siellä tuli käytyä tiukkoja huutokauppaskaboja, ja rahaa siirtyi sumujen saarelle ihan kivasti. Nyt voin ihailla tätäkin hulluuden hohteella silattua kokoelmaa ja miettiä mielessäni, miksi.
Vastauksia lienee aika helppo lähteä veikkailemaan.
