Kaikki sai alkunsa siitä, kun hampurilaisen tapaisia myyvä Hesburger-ketju markkinoi kampanjatuotetta nimellä ”Rehti-tuplahampurilainen”. Ilahduin kovasti näkemästäni mainosjulisteesta, koska ajattelin, että viimeinkin Hesburger myöntää, että heidän muut tuotteensa eivät täytä ”rehdin” vaativia kriteerejä. Olin kovin väärässä, kuten niin valitettavan usein.
Oikeastaan kaikki juontaakin erääseen heinäkuiseen päivään vuonna 2014, kun satuin piipahtamaan läheisessä Hesburgerissa nauttimassa epäterveellisyyksiä. En varmaan ollut vähään aikaan käynyt Hesessä, joten otin varman klassikon eli kerroshampurilaisen. Onhan Hesburgerilla ollut ennenkin laatuongelmia, esim. aika usein sai hampurilaisen haaleana ja näivettyneenä. Mutta nyt laatuongelma oli perustavampi. Vaikka pihveiltä ei voikaan odottaa paljoa, niin havaitsin hyvin nopeasti, että pihvit oli ohennettu sellaisiksi lätyiksi, että sanan ”pihvi” olisi voinut poistaa tuoteselosteesta. ”Where’s the beef?” kuten kysyttiin jossain muinaisessa amerikkalaisessa Wendy’s-hampurilaisketjun mainoksessa. Hesburger siirtyi henkilökohtaiselle boikottilistalle.
Taannoin vierailin Burger King -ketjun ruokintayksikössä ja homman juoni oli sama pihvin osalta. Burger Kingissä purilaiset tulevat suoraan grillistä, mikä on ison peukun arvoinen asia, mutta pihvin asemointi huonoksi vitsiksi latistaa tunnelmaa. Vaikka ”pihvi” valmistetaankin teurasjätteistä, nahasta, sidekudoksesta, aivokalvosta, käytetyistä popniiteistä, yms., voisi se olla edes pihvin näköinen. Hintakilpailu on kovaa ja hinnan pitäminen matalana asettaa paineita kustannuksiin, mutta missä kulkee laadun raja? Kysyn vaan, vaikkei kiinnostakaan.
En haluaisi valittaa, mutta koska en huijaa ketään, niin tietenkin haluan. Ei siitä niin montaa vuotta ole, kun Heselläkin välillä jopa nautti hampurilaisestaan. Sellaista vahinkoa ei enää tapahdu. Jos haluaa laadukkaan tai vähintään laadukkaalta vaikuttavan burgerin, on suunnattava ns. oikeisiin ravintoloihin. Nykyisin jokaisen ravintolan listalla on laatuhampurilaisia alkaen 15 euroa per setti, koska se on kannattava ja myyvä artikkeli ja koska karvalakkikansalla ei ole ravintolassa enää varaa oikeaan naudanfileepihviin (30 euron setti). Kohtuuhintaisella hampurilaisannoksella saa sentään oikean ravintolakäynnin elämyksen (tarjoilijat, atmosfääri, kiireettömiä ihmisiä ja sen sellaista).
Jos tällainen marina vaikuttaa naurettavalta, niin sitä se on ja juuri se onkin koko pointti. Taas kerran keski-ikäinen käppänä kärisee, kuinka ”kaikki oli ennen, ts. 1980-luvulla, 1990-luvulla tai 2000-luvulla, paremmin”. Hampurilaisketjut ovat kohteena niin helppoja, että niihin osuisi vaikka nukkuva käsivarsiamputoitu sokea marakatti (vrt. allekirjoittanut), koska pikaruokaloista on aina löytynyt valitettavaa ja pitkän ajan kuluessa laatustandardit näyttävät laskevaa käyrää. Mutta tavoistani poiketen pysyin tällä kertaa jossain määrin asiassa ja sehän vie hauskuuden koko hommasta, eiKÖ -KÖ -KÖ -KÖ?
torstai 27. lokakuuta 2016
tiistai 11. lokakuuta 2016
Levyraadista on aikaa
Levyraati oli Pöllökanavan viihdyttävä musiikkiaiheinen ohjelma, joka kuului minunkin vakioseurantakohteisiini pitkään. Toisaalta katsoin lapsena televisiosta liki kaiken Heikki Hietaniemen juontamaa Lauantaitanssit-oksetusta lukuun ottamatta. Siinäpä oli aivan päättömän hölmö ohjelma, ainakin lapsen silmin katsottuna.
Levyraadissa pyöritettiin musiikkivideoita (alkuaikoina LP-levyjä tai mitä lie savikiekkoja), joiden sekalaista musiikillista antia arvosteli sekalaisesta seurakunnasta koottu paneeli omien kykyjensä puitteissa. Jokainen antoi tietenkin pisteet kappaleelle asteikolla 1-10. Raadin heterogeeninen kokoonpano varmisti sen, että mielipiteitä kuultiin laidasta laitaan ja väittelyitä syntyi. Tuohon porukkaan ei kuulunut stand up -koomikoita eikä itsensä hauskoiksi hepuiksi havainneita kirjailijoita. Tarkkaan ottaen 1980-luvulla koko stand up -ilmiötä ei ollut olemassakaan, koska se ei ollut vielä tuolloin rantautunut Suomen maaperälle.
Vakionaamoista mieleen syöpyi ohjelmaa juontanut öljyämättömältä ovensaranalta kuulostanut Jukka Virtanen, musiikin teknis-teoreettisella tietämyksellä pätenyt Klaus ”Klasu” Järvinen sekä aina hyväntuulinen tuulihattu Pirkko Liinamaa. Klasu Järvistä pidin erityisen ärsyttävänä ja pitkäveteisenä kaverina, koska hän analysoi kaiken kuulemansa musiikin periaatteella ”jollei se kuulosta jazzilta, se ei ole hyvää”. Pirkko Liinamaa taas tykkäsi lähtökohtaisesti kaikista lauluista, varsinkin niistä, jotka saivat hänet hyvälle tuulelle. Ja jos oikein pinnistelen, muistan myös Raimo Lintuniemen, ikääntyneen herrasmiehen, joka oli aina autuaan pihalla kaikista nykymusiikin ilmiöistä. Raadin muut jäsenet naureskelivatkin aina Lintuniemen tietämättömyydelle. Sellainenkin tyyppi kuin Juha Siltanen oli jossain vaiheessa. Tykkäsin hepusta, koska hänellä oli terävää ja hauskaa juttua. Hän kylläkin oli kirjailija.
Vaan kuitenkin selkein muiston pätkä ohjelmasta on, kun mökillä Sysmässä katsoin kerran Levyraatia, jossa yhdeksi kappaleeksi oli valittu Kolmannen Naisen biisi ”Tästä asti aikaa”. Hataran muistikuvantamisen mukaan tsibale aiheutti siinä määrin konsensusta, kondensiota ja koherenssia, että se taisi ehkä kenties jopa voittaa kyseisen Levyraadin. Voi olla, että muistan väärin. Niinkin on voinut käydä, että muistan väärin sen, että muistan väärin, jne.
Koska ”Tästä asti aikaa” julkaistiin vuonna 1990, Levyraadin jakson on täytynyt tulla samaisen vuoden kesällä. Miksi muistan juuri tuollaisen asian, onkin toinen juttu, tai kolmas. Toisin sanoen en tiedä, mitä lie tiedostamattoman temppuja. Biisi on hieno ja kaihoisan nostalginen ja melankoliaahan minä arvostan. Lopun kitarasoolo on varsin onnistunut. Se on kymmenen pistettä ja tunge jatsi klarinettiisi, Klasu!
Jälkihaihattelut: Raikkaalla ja ravitsevalla 80-luvulla mökillä ei ollut vielä sähköjä, joten me penskat saimme tuijotella pientä mustavalkomatkatelevisiota, joka sai virtansa auton akusta. Kun akut sitten tyhjenivät, isoäitini polki akut tarakalla toistakymmentä kilometriä lataamaan niitä läheiselle tutulle tilalle, jossa oli sähköt. Tosin hän oli silloin kuusikymppinen ja teräskuntoinen täti. Mitäpä sitä ei tekisi (vetelien) lastenlastensa hyvinvoinnin eteen. Edustimmehan serkkujeni kanssa kunniakkaasti nousukauden sokeriliemessä marinoitua x-sukupolvea.
Levyraadissa pyöritettiin musiikkivideoita (alkuaikoina LP-levyjä tai mitä lie savikiekkoja), joiden sekalaista musiikillista antia arvosteli sekalaisesta seurakunnasta koottu paneeli omien kykyjensä puitteissa. Jokainen antoi tietenkin pisteet kappaleelle asteikolla 1-10. Raadin heterogeeninen kokoonpano varmisti sen, että mielipiteitä kuultiin laidasta laitaan ja väittelyitä syntyi. Tuohon porukkaan ei kuulunut stand up -koomikoita eikä itsensä hauskoiksi hepuiksi havainneita kirjailijoita. Tarkkaan ottaen 1980-luvulla koko stand up -ilmiötä ei ollut olemassakaan, koska se ei ollut vielä tuolloin rantautunut Suomen maaperälle.
Vakionaamoista mieleen syöpyi ohjelmaa juontanut öljyämättömältä ovensaranalta kuulostanut Jukka Virtanen, musiikin teknis-teoreettisella tietämyksellä pätenyt Klaus ”Klasu” Järvinen sekä aina hyväntuulinen tuulihattu Pirkko Liinamaa. Klasu Järvistä pidin erityisen ärsyttävänä ja pitkäveteisenä kaverina, koska hän analysoi kaiken kuulemansa musiikin periaatteella ”jollei se kuulosta jazzilta, se ei ole hyvää”. Pirkko Liinamaa taas tykkäsi lähtökohtaisesti kaikista lauluista, varsinkin niistä, jotka saivat hänet hyvälle tuulelle. Ja jos oikein pinnistelen, muistan myös Raimo Lintuniemen, ikääntyneen herrasmiehen, joka oli aina autuaan pihalla kaikista nykymusiikin ilmiöistä. Raadin muut jäsenet naureskelivatkin aina Lintuniemen tietämättömyydelle. Sellainenkin tyyppi kuin Juha Siltanen oli jossain vaiheessa. Tykkäsin hepusta, koska hänellä oli terävää ja hauskaa juttua. Hän kylläkin oli kirjailija.
Vaan kuitenkin selkein muiston pätkä ohjelmasta on, kun mökillä Sysmässä katsoin kerran Levyraatia, jossa yhdeksi kappaleeksi oli valittu Kolmannen Naisen biisi ”Tästä asti aikaa”. Hataran muistikuvantamisen mukaan tsibale aiheutti siinä määrin konsensusta, kondensiota ja koherenssia, että se taisi ehkä kenties jopa voittaa kyseisen Levyraadin. Voi olla, että muistan väärin. Niinkin on voinut käydä, että muistan väärin sen, että muistan väärin, jne.
Koska ”Tästä asti aikaa” julkaistiin vuonna 1990, Levyraadin jakson on täytynyt tulla samaisen vuoden kesällä. Miksi muistan juuri tuollaisen asian, onkin toinen juttu, tai kolmas. Toisin sanoen en tiedä, mitä lie tiedostamattoman temppuja. Biisi on hieno ja kaihoisan nostalginen ja melankoliaahan minä arvostan. Lopun kitarasoolo on varsin onnistunut. Se on kymmenen pistettä ja tunge jatsi klarinettiisi, Klasu!
Jälkihaihattelut: Raikkaalla ja ravitsevalla 80-luvulla mökillä ei ollut vielä sähköjä, joten me penskat saimme tuijotella pientä mustavalkomatkatelevisiota, joka sai virtansa auton akusta. Kun akut sitten tyhjenivät, isoäitini polki akut tarakalla toistakymmentä kilometriä lataamaan niitä läheiselle tutulle tilalle, jossa oli sähköt. Tosin hän oli silloin kuusikymppinen ja teräskuntoinen täti. Mitäpä sitä ei tekisi (vetelien) lastenlastensa hyvinvoinnin eteen. Edustimmehan serkkujeni kanssa kunniakkaasti nousukauden sokeriliemessä marinoitua x-sukupolvea.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Joku on lukenut näitäkin joskus
-
Olen taas vaihteeksi innostunut luukuttamaan Mikko Kuoppalaa, lupaavaa nuorehkoa sanataiteilijaa (s. 1981), joka myös taiteilijanimellä Pyhi...
-
Takauma: heinäkuu 2013 ja kesä kukkeimmillaan. Riemurinnoin kaahailen Sysmän kirkonkylälle, sillä okulaareissani siintelevät maailmankaikkeu...
-
Metrilakuindeksi kannattaa huomioida markkinatorilla käydessä, ts. kuinka monta metriä lakua saa viidellä eurolla. Nykyisin lähtökohta taita...
-
Mahtava meno, tiukka etukeno, herkällä tatsilla, rumpusatsilla, jee jee jee! Hölmö renkutus jäi päähän, koska se toistui lukemattomia kertoj...
-
Taisi olla itse V. A. Koskenkorva (Valtion Alkon Koskenkorva), joka tokaisi aikoinaan tyhjentävän itsestään selvästi pirtin pöydän ääressä, ...
-
Olimme ruokaostoksilla, kun vihannesosastolla äkkäsin superkirsikkatomaatteja. Hilpeästä kevennyksestä huvittuneena vinkkasin vaimollekin nä...
-
Saarioinen taas valmiiksi pöydän laittaa, perinteiset herkut hyvältä maittaa, jouluna on aikaa olla seurassa toisten, kun jouluruokaa on ...
-
Kun viime vuoden kesähelteillä loikkasin kehityksen portaita pari askelmaa ylöspäin ja hankin Android-puhelimen, en tiennyt millaiseen kurim...
-
Puolijumalallinen Leevi and the Leavings -legenda, nyttemmin autuaammille laulumaille kaksimielisyyksiä ja muita rasvaisia juttuja viljelemä...
-
Uusi Suomi -nettilehdellä on Puheenvuoro-niminen blogipalvelu, johon on hilautunut lukuisia maamme sanavalmiita yksilöitä. Blogipalvelu edus...