Joskus saa polttaa näppinsä ajankohtaisissa aiheissa, jos antaa itselleen luvan siihen. Annoin luvan, joten sain sen. Aina ja iäisesti ajankohtainen Suomen oma viisukarsinta UMK eli Ulkomaankielisen Mämmin Kokoontumisajo huristellaan läpi joka vuosi, jotta suomalaiset viisufanit pääsisivät tuntemaan myötähäpeää kansainvälisessä laulukilpailussa. Kuuntelussa ovat tämän vuoden ehdokkaat, vaikka yhtä hyvin voisin höristellä viime vuoden tai sitä edellisen vuoden ehdokkaat. Laulun luikaukset on nyt niin kuultu, joten jokainen ansaitsee nopean ja tuskallisen tuomion. Here are the votes of MMT jury:
Alva: Arrows. Kuvottavaa liukuhihnateinipaskaa.
Anni Saikku: Reach Out For The Sun. Tekosielukasta Adele-kopiopaskaa.
Club La Persé: My Little World. Jäätävää perseilypaskaa.
Emma: Circle of Light. Druidipaskaa Sherwoodin dance-metsästä.
Günther & D’Sanz: Love Yourself. Säälittävää ysäripaskaa.
Knucklebone Oscar & The Shangri-La Rubies: Caveman. Ultrahävettävää naamapalmupaskaa.
Lauri Yrjölä: Helppo elämä. Vaivaannuttavaa kimityssekäsikiöpaskaa oudolla kielellä.
My First Band: Paradise. Äärirasittavaa jankutuspaskaa. Don’t Break My Corazonilla olisi voittanut.
Norma John: Blackbird. Unettavaa taidepelleilypaskaa.
Zühlke: Perfect Villain. Kornia bad ass -paskaa.
Ihan virkistävää tämä vaihteluna oli. En ole pahemmin katsonut telkkarista UMK:ia enkä Euroviisuja, mutta laulut voin hyvin kuunnella, jotta on mitä haukkua. Tällaisiin maalitauluihin ampuu vaikka lonkalta, mutta nuo tekeleet ansaitsevat kaiken mahdollisen kuonan niskoilleen. Sitä paitsi päätin jo etukäteen, että kaikki ovat paskaa. Ei tarvinnut perua lähtöoletusta. Helpottaa kivasti arvostelemista. Monet kuitenkin lausuvat englantia niin vakuuttavasti ettei voi kuin kadehtia.
Isoisävainaani korkein artistin vertailukohde oli A. Aimo. Hänen mukaansa muut ”leäppivät suutoan”, mutta A. Aimo osasi laulaa. Voisikohan A. Aimon vielä lähettää viisuihin? Kuoli 1963? Mitä se haittaa? Eiväthän ne muutkaan tee muuta kuin heiluvat taustanauhojen tahtiin. A. Aimo ei heiluisi, paitsi jos joku heiluttaisi.
torstai 24. marraskuuta 2016
perjantai 18. marraskuuta 2016
Lapsuuden leffat
Kun vuonna 1983 päädyin koulutielle, sain kaveripiiriini uusia vahvistuksia. Vanhemman näkökulmasta ystäviä voi luokitella ryhmiin ”hyvää seuraa” ja ”ei hyvää seuraa”. Jälkimmäiseen ryhmään kuului poikia, joiden tekemisiä ei juuri vahdittu. Tällaisten kavereiden kanssa sai tehdä kaikkea jännää ja kiellettyä. Niinpä pääsin tutustumaan hyvin nuorena suttuisten VHS-tallenteiden avulla elokuviin, joita ei todellakaan olisi pitänyt näyttää 7–8 -vuotiaalle lapselle. Todettakoon, että tällaisesta toiminnasta koituneet vauriot psyykelle olivat vähäisemmät kuin mitä kuvittelisi. Olipa helppo homma tehdä psykoanalyysi itselle.
Koulukavereiden luona näin hienoja klassikkoelokuvia kuten Karate Kid, Rautaristi (Sam Peckinpahin kohtuuverinen sotaelokuva), Beverly Hills kyttä, Poikkeuksellista rohkeutta (Vietnam-sotaa) ja Villihanhet. Näin myös pätkiä veikeästä filkasta nimeltä Luojan tähden, paetkaa! (Amityville Horror, se alkuperäinen). Siihen aikaan ”kopsittiin” kahden videonauhurin avulla leffoja, jolloin kopiosta tuli kuvanlaadultaan aina alkuperäistä heikompi. Mutta kuvanlaatu ei tietenkään lapsia haittaa, jos kyseessä on korkean ikärajan tiukka toimintapätkä. Niinpä mainittuihin elokuviin sisältyy spesiaalia nostalgia-arvoa. Erityisesti Karate Kid, Beverly Hills kyttä ja Poikkeuksellista rohkeutta olivat sen verran tykkiä matskua, että ne oli pakko katsoa moneen kertaan.
Varsinkin sotaleffat (esim. Rambo 2 ja Platoon – nuoret sotilaat) ruokkivat leikkejä. Tykkäsin Vietnam-aiheisista sotaelokuvista, koska siihen aikaan jenkkileffat ryöstöviljelivät aihetta. Minulla oli hirveä hinku nähdä myös Full Metal Jacket (1987), kun näin siitä pätkiä telkkarin leffaesittelyohjelmassa, mutta tätä tahtoani en saanut läpi, vaan elokuvan näkeminen siirtyi jonnekin täysi-ikäisyyden tuolle puolen. Leikkipyssyjä oli roppakaupalla ja pyssyleikit kuuluivat ehdottomiin suosikkeihin. Ghostbusters-elokuvan näkemisen myötä siirryimme hiipimään taloyhtiön pimeään kellariin ja metsästämään aaveita. Tehtailin Ghostbusters-merkkejä piirtämällä mallista leivinpaperin läpi. Ostin kaverilta Ghostbusters-leffajulisteen, joka oli tainnut ilmestyä Suosikin liitteenä.
Vuosi taisi olla 1984, kun kotiimme kannettiin superhieno ja superkallis Panasonic NV-850 HiFi-VHS-videonauhuri. Isä liittyi R-kioskin VIP-videoklubiin, jolloin pääsin käsiksi valtaviin leffavalikoimiin. VIP-videoklubi lähetti säännöllisesti kotiin A4-kokoisen kuvaston, johon oli lätkitty klubin koko leffavalikoima lyhykäisten juonikuvausten kera. Luin kuvastoa antaumuksella. Vaikka vuokraaminen oli kallista (25–30 markkaa per leffa?), kukkaro aukesi kivuttomasti leffavuokrauksiin. Sain surutta vuokrata haluamiani elokuvia ikärajoista juuri piittaamatta. Saa arvailla, mitä tällä yritettiin kompensoida. Kun leffa vuokrattiin, sain katsoa sen parikin kertaa. Täytyihän saada maksimaalinen hyöty irti. Star Warsit (osat IV, V ja VI), James Bondit (varsinkin Elä ja anna toisten kuolla), Chuck Norrisit (Yksinäinen susi McQuade, Suoraa toimintaa ja Delta Force), Poliisiopistot, Goonies – Arkajalat (näitä leikittiinkin), Gremlins – riiviöt, Clint Eastwoodin spagettiwesternit ja Likaiset Harryt, Terence Hillin ja Bud Spencerin turpiinvetoleffat, Indiana Jonesit, ja lista jatkuu. Jotkut elokuvat olivat niin hyviä, että vuokrasin ne useampaan kertaan. Mitä tulee kotinauhoittamiseen, videonauhuri räjäytti pankin 1980-luvulla. Voi päivää hyvää, kuinka paljon meilläkin oli nauhoitettuja leffoja ja muita ohjelmia. VHS-kaseteilla täytti kevyesti kaapin jos toisenkin.
Niin se vain on, aika kultaa muistot, video killed the radio star ja mitä nyt keksiikään. Aika on laskenut kultaisen sateensa monen lapsuuden unohtumattoman elokuvaelämyksen päälle. Chuck Norrisin totisia tekeleitä tuskin pystyy nykyään katsomaan kuin kännissä ja camp-lasit päässä. Onneksi aika on jättänyt rauhaan sentään joitakin kasaripätkiä.
Koulukavereiden luona näin hienoja klassikkoelokuvia kuten Karate Kid, Rautaristi (Sam Peckinpahin kohtuuverinen sotaelokuva), Beverly Hills kyttä, Poikkeuksellista rohkeutta (Vietnam-sotaa) ja Villihanhet. Näin myös pätkiä veikeästä filkasta nimeltä Luojan tähden, paetkaa! (Amityville Horror, se alkuperäinen). Siihen aikaan ”kopsittiin” kahden videonauhurin avulla leffoja, jolloin kopiosta tuli kuvanlaadultaan aina alkuperäistä heikompi. Mutta kuvanlaatu ei tietenkään lapsia haittaa, jos kyseessä on korkean ikärajan tiukka toimintapätkä. Niinpä mainittuihin elokuviin sisältyy spesiaalia nostalgia-arvoa. Erityisesti Karate Kid, Beverly Hills kyttä ja Poikkeuksellista rohkeutta olivat sen verran tykkiä matskua, että ne oli pakko katsoa moneen kertaan.
Varsinkin sotaleffat (esim. Rambo 2 ja Platoon – nuoret sotilaat) ruokkivat leikkejä. Tykkäsin Vietnam-aiheisista sotaelokuvista, koska siihen aikaan jenkkileffat ryöstöviljelivät aihetta. Minulla oli hirveä hinku nähdä myös Full Metal Jacket (1987), kun näin siitä pätkiä telkkarin leffaesittelyohjelmassa, mutta tätä tahtoani en saanut läpi, vaan elokuvan näkeminen siirtyi jonnekin täysi-ikäisyyden tuolle puolen. Leikkipyssyjä oli roppakaupalla ja pyssyleikit kuuluivat ehdottomiin suosikkeihin. Ghostbusters-elokuvan näkemisen myötä siirryimme hiipimään taloyhtiön pimeään kellariin ja metsästämään aaveita. Tehtailin Ghostbusters-merkkejä piirtämällä mallista leivinpaperin läpi. Ostin kaverilta Ghostbusters-leffajulisteen, joka oli tainnut ilmestyä Suosikin liitteenä.
Vuosi taisi olla 1984, kun kotiimme kannettiin superhieno ja superkallis Panasonic NV-850 HiFi-VHS-videonauhuri. Isä liittyi R-kioskin VIP-videoklubiin, jolloin pääsin käsiksi valtaviin leffavalikoimiin. VIP-videoklubi lähetti säännöllisesti kotiin A4-kokoisen kuvaston, johon oli lätkitty klubin koko leffavalikoima lyhykäisten juonikuvausten kera. Luin kuvastoa antaumuksella. Vaikka vuokraaminen oli kallista (25–30 markkaa per leffa?), kukkaro aukesi kivuttomasti leffavuokrauksiin. Sain surutta vuokrata haluamiani elokuvia ikärajoista juuri piittaamatta. Saa arvailla, mitä tällä yritettiin kompensoida. Kun leffa vuokrattiin, sain katsoa sen parikin kertaa. Täytyihän saada maksimaalinen hyöty irti. Star Warsit (osat IV, V ja VI), James Bondit (varsinkin Elä ja anna toisten kuolla), Chuck Norrisit (Yksinäinen susi McQuade, Suoraa toimintaa ja Delta Force), Poliisiopistot, Goonies – Arkajalat (näitä leikittiinkin), Gremlins – riiviöt, Clint Eastwoodin spagettiwesternit ja Likaiset Harryt, Terence Hillin ja Bud Spencerin turpiinvetoleffat, Indiana Jonesit, ja lista jatkuu. Jotkut elokuvat olivat niin hyviä, että vuokrasin ne useampaan kertaan. Mitä tulee kotinauhoittamiseen, videonauhuri räjäytti pankin 1980-luvulla. Voi päivää hyvää, kuinka paljon meilläkin oli nauhoitettuja leffoja ja muita ohjelmia. VHS-kaseteilla täytti kevyesti kaapin jos toisenkin.
Niin se vain on, aika kultaa muistot, video killed the radio star ja mitä nyt keksiikään. Aika on laskenut kultaisen sateensa monen lapsuuden unohtumattoman elokuvaelämyksen päälle. Chuck Norrisin totisia tekeleitä tuskin pystyy nykyään katsomaan kuin kännissä ja camp-lasit päässä. Onneksi aika on jättänyt rauhaan sentään joitakin kasaripätkiä.
 |
| Requiescat in pace, uskollinen ystävä. Koimme paljon upeita hetkiä yhdessä. Kunnes aloit työksesi syödä videokasetin nauhaa, senkin paska (kuvassa NV-850 Panasonicin sisarmerkin Nationalin nimellä). |
torstai 10. marraskuuta 2016
Kaunokirjallista hukkakauraa
Tänään on poikkeuksellisen juhlava päivä, koska aion kokeilla hämmentävää metodia ja lukea kuuluvaan ääneen otteita tekeillä olevasta kaunokirjallisesta teoksestani Iltahämärästä aamuhämärään, ja välissä oli pimeää. Tämä on mielenkiintoinen uusi aluevaltaus, sillä allekirjoittanut tunnetaan ennestään lähinnä tiukan faktapitoisista julkaisuistaan. Tulevaa maailmankirjallisuuden klassikkoa voisi luonnehtia film noir -henkiseksi pukudraamaslapstickfarssiksi. Luvassa on siis jotain, mitä on vaikea sanoin kuvailla, vaikka juuri teinkin niin. Sitten lukemaan, sutkautti Lasse Pöysti:
”Mies istui autossa ja odotti. Parin minuutin jälkeen oli selvää, että pari minuuttia kuluu nopeasti. Kymmenen minuuttiakin kului vielä kohtuullisessa ajassa, mutta puoli tuntia alkoi jo tuntua yllättävän pitkältä ajalta. Odottaminen on tuskallista, jos vilkuilee koko ajan kelloa. 45 minuutin kohdalla hän huomasi, että oli jyrsinyt kaikki kyntensä kynsinauhoja myöten pois. Tunnin kuluttua hän tunsi, että oli valmis repimään vaatteet yltään ja juoksemaan ulos sateeseen raivopäisesti karjuen. Hän katsahti ratin alle jalkatilaan. Lattialla olevista tumpeista päätellen hän oli polttanut tunnissa askillisen tupakkaa, täydet 20 kappaletta. Auto näytti savustamolta.”
”Nainen ilmestyi kylpyhuoneesta näyttävässä rokokoo-puvussa. Ilma tihentyi niin, että sitä olisi voinut kauhoa lusikalla suuhun. Mies loi liian pitkän katseen naiseen.
– Mitä tuijotat? Etkö ole ennen nähnyt tällaista pukua? Nainen tivasi.
– Olen useinkin, mutta en tuollaisen naisen päällä, mies vastasi.
Nainen vaikeni ja tuijotti seinään. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi hän otti yöpöydältä savukkeen ja sytytti sen tulitikulla. Nainen otti syvän nautinnollisen henkosen ja enempää hän ei ehtinytkään, koska rokokoo-puku roihahti pudotetusta tulitikusta ilmiliekkeihin. Mies toimi nopeasti ja sai sammutettua puvun persialaisella matolla, joka sattui lojumaan käyttämättömänä lattialla. Nainen säilyi vahingoittumattomana, mutta puku oli karrella.
– Oletko kuullut, että tupakointi voi tappaa? Mies totesi kuivasti.
– Olen useinkin, mutta en tuollaisen miehen suusta, nainen vastasi kylmän rauhallisesti.
Mies hiljeni hetkeksi ja pohti, mitä nainen lauseella tarkoitti.”
”Mies astui baariin. Illan viimeiset valonsäteet siivilöityivät likaisista ikkunoista sisälle kuin antaen häivähdyksen inhimillisyyttä baarin turmeltuneeseen asiakaskuntaan. Pöydissä notkuva ihmissaasta suorastaan kerjäsi tulla siivotuksi pois. Ihmiskunta kaipasi kasvojenpesua ja täältä sen voisi hyvin aloittaa. Käsi hapuili vaivihkaa housujen vyötäröllä selän puolella sijaitsevaa henkivakuutusta, Colt M1911A1:tä tai tuttujen kesken Colt Governmentia. Kenties persoonaton valinta, mutta mutka oli lähtenyt matkaan sopuhintaan tutun kaverin kanikonttorista. Luotettava sotaratsu kuitenkin. Baarin väki ei juuri uutta asiakasta noteerannut. Miehen katse luotasi nopeasti pöytien ja baaritiskin surkimukset, mutta kohdetta ei näkynyt. Nyt oli hyvä hetki ottaa pienet hermopaineen hellittäjät.
– Triplaviski, Vat 69:tä, hän murahti baarimikolle.
Mies tempaisi viskin yhdellä huikalla. Lämmin tunne valtasi kehon. Tätä hän todella tarvitsi.
– Toinen, hän ähkäisi.
Kolmannen triplaviskin puolessa välissä kohde ei ollut saapunut edelleenkään. Kaksi miestä oli tullut baariin hetki sitten ja asettunut nurkkapöytään oluidensa kanssa. Miehen näkemä valokuva kohteesta oli ollut hieman suttuinen, mutta hän uskoi kyllä tunnistavansa tämän luonnossa. Nopeasti nautittu Vat 69 alkoi kuitenkin tehdä selvää jälkeä miehen havainnointikyvystä. Päässä kieppui ja se saattoi vaarantaa tehtävän. Sitten baarin ovi avautui. Se oli hän. Mies joi viskin loppuun ja kohensi ryhtiään. Nainen käveli suoraan tiskille ja oli jo tilaamassa, kun mies tarttui hänen käsivarteensa.
– Sinuna en tekisi sitä, mies kuiskasi.
– Kuinka julkeat? Etkö tiedä, kuka olen? Nainen henkäisi.
– Tiedän ja uskon, että vielä tutummaksi tullaan. Mies heitti humalaisen virnistyksen.
– Kykenetkö muka hoitamaan mitään hommaa? Haiset härskisti viinalle.
– Sinä et pysty kuvittelemaankaan, mihin minä kykenen.
Seuraavassa hetkessä miehen kyvyille tuli kysyntää, sillä hän havaitsi naisen olan yli, että nurkkapöydän kaksi oluennauttijaa olivat tempaisseet revolverinsa esiin ja tähtäsivät hyvin päättäväisesti miestä ja naista baaritiskillä. Kun ensimmäiset laukaukset kajahtivat, mies oli jo syöksynyt nainen otteessaan lattialle. Baaritiskin takana ollut peili helähti säpäleiksi. Siinä tuli seitsemän vuotta epäonnea. Mies toivoi, että tappajien epäonni konkretisoituisi hyvin pian. Pari luotia pysähtyi tiskin jykevään puuhun. Baarimikko kiljui ja sukelsi tiskin taakse. Sieltä täältä kuului ryminää, kun asiakkaat suojautuivat kukin minnekin.
– Ryömi baaritiskin taakse! Mies ohjeisti naista.
Turvallinen Colt 45 löysi tiensä käteen rivakasti. Aseen jämerä kahva tuntui kädessä lähes euforiselta. Mies kierähti lattialla ja laukaisi kolmasti kohti revolverimiehiä. Kaikki menivät ohi. Tappajat hakivat suojaa pöytien takaa.
– Saatanan viski, mies sihahti hampaiden välistä.
Hutikuteihin ei olisi enää varaa, sillä lippaassa oli neljä luotia jäljellä. Varalippaat olivat jääneet auton hansikaslokeroon.”
Neuvottelut kustannusosakeyhtiö MMT:n kanssa ovat loppusuoralla. Tätä herkkua on luvassa kenties jo lähivuosikymmeninä, mikäli kustantajaa on uskominen.
”Mies istui autossa ja odotti. Parin minuutin jälkeen oli selvää, että pari minuuttia kuluu nopeasti. Kymmenen minuuttiakin kului vielä kohtuullisessa ajassa, mutta puoli tuntia alkoi jo tuntua yllättävän pitkältä ajalta. Odottaminen on tuskallista, jos vilkuilee koko ajan kelloa. 45 minuutin kohdalla hän huomasi, että oli jyrsinyt kaikki kyntensä kynsinauhoja myöten pois. Tunnin kuluttua hän tunsi, että oli valmis repimään vaatteet yltään ja juoksemaan ulos sateeseen raivopäisesti karjuen. Hän katsahti ratin alle jalkatilaan. Lattialla olevista tumpeista päätellen hän oli polttanut tunnissa askillisen tupakkaa, täydet 20 kappaletta. Auto näytti savustamolta.”
”Nainen ilmestyi kylpyhuoneesta näyttävässä rokokoo-puvussa. Ilma tihentyi niin, että sitä olisi voinut kauhoa lusikalla suuhun. Mies loi liian pitkän katseen naiseen.
– Mitä tuijotat? Etkö ole ennen nähnyt tällaista pukua? Nainen tivasi.
– Olen useinkin, mutta en tuollaisen naisen päällä, mies vastasi.
Nainen vaikeni ja tuijotti seinään. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi hän otti yöpöydältä savukkeen ja sytytti sen tulitikulla. Nainen otti syvän nautinnollisen henkosen ja enempää hän ei ehtinytkään, koska rokokoo-puku roihahti pudotetusta tulitikusta ilmiliekkeihin. Mies toimi nopeasti ja sai sammutettua puvun persialaisella matolla, joka sattui lojumaan käyttämättömänä lattialla. Nainen säilyi vahingoittumattomana, mutta puku oli karrella.
– Oletko kuullut, että tupakointi voi tappaa? Mies totesi kuivasti.
– Olen useinkin, mutta en tuollaisen miehen suusta, nainen vastasi kylmän rauhallisesti.
Mies hiljeni hetkeksi ja pohti, mitä nainen lauseella tarkoitti.”
”Mies astui baariin. Illan viimeiset valonsäteet siivilöityivät likaisista ikkunoista sisälle kuin antaen häivähdyksen inhimillisyyttä baarin turmeltuneeseen asiakaskuntaan. Pöydissä notkuva ihmissaasta suorastaan kerjäsi tulla siivotuksi pois. Ihmiskunta kaipasi kasvojenpesua ja täältä sen voisi hyvin aloittaa. Käsi hapuili vaivihkaa housujen vyötäröllä selän puolella sijaitsevaa henkivakuutusta, Colt M1911A1:tä tai tuttujen kesken Colt Governmentia. Kenties persoonaton valinta, mutta mutka oli lähtenyt matkaan sopuhintaan tutun kaverin kanikonttorista. Luotettava sotaratsu kuitenkin. Baarin väki ei juuri uutta asiakasta noteerannut. Miehen katse luotasi nopeasti pöytien ja baaritiskin surkimukset, mutta kohdetta ei näkynyt. Nyt oli hyvä hetki ottaa pienet hermopaineen hellittäjät.
– Triplaviski, Vat 69:tä, hän murahti baarimikolle.
Mies tempaisi viskin yhdellä huikalla. Lämmin tunne valtasi kehon. Tätä hän todella tarvitsi.
– Toinen, hän ähkäisi.
Kolmannen triplaviskin puolessa välissä kohde ei ollut saapunut edelleenkään. Kaksi miestä oli tullut baariin hetki sitten ja asettunut nurkkapöytään oluidensa kanssa. Miehen näkemä valokuva kohteesta oli ollut hieman suttuinen, mutta hän uskoi kyllä tunnistavansa tämän luonnossa. Nopeasti nautittu Vat 69 alkoi kuitenkin tehdä selvää jälkeä miehen havainnointikyvystä. Päässä kieppui ja se saattoi vaarantaa tehtävän. Sitten baarin ovi avautui. Se oli hän. Mies joi viskin loppuun ja kohensi ryhtiään. Nainen käveli suoraan tiskille ja oli jo tilaamassa, kun mies tarttui hänen käsivarteensa.
– Sinuna en tekisi sitä, mies kuiskasi.
– Kuinka julkeat? Etkö tiedä, kuka olen? Nainen henkäisi.
– Tiedän ja uskon, että vielä tutummaksi tullaan. Mies heitti humalaisen virnistyksen.
– Kykenetkö muka hoitamaan mitään hommaa? Haiset härskisti viinalle.
– Sinä et pysty kuvittelemaankaan, mihin minä kykenen.
Seuraavassa hetkessä miehen kyvyille tuli kysyntää, sillä hän havaitsi naisen olan yli, että nurkkapöydän kaksi oluennauttijaa olivat tempaisseet revolverinsa esiin ja tähtäsivät hyvin päättäväisesti miestä ja naista baaritiskillä. Kun ensimmäiset laukaukset kajahtivat, mies oli jo syöksynyt nainen otteessaan lattialle. Baaritiskin takana ollut peili helähti säpäleiksi. Siinä tuli seitsemän vuotta epäonnea. Mies toivoi, että tappajien epäonni konkretisoituisi hyvin pian. Pari luotia pysähtyi tiskin jykevään puuhun. Baarimikko kiljui ja sukelsi tiskin taakse. Sieltä täältä kuului ryminää, kun asiakkaat suojautuivat kukin minnekin.
– Ryömi baaritiskin taakse! Mies ohjeisti naista.
Turvallinen Colt 45 löysi tiensä käteen rivakasti. Aseen jämerä kahva tuntui kädessä lähes euforiselta. Mies kierähti lattialla ja laukaisi kolmasti kohti revolverimiehiä. Kaikki menivät ohi. Tappajat hakivat suojaa pöytien takaa.
– Saatanan viski, mies sihahti hampaiden välistä.
Hutikuteihin ei olisi enää varaa, sillä lippaassa oli neljä luotia jäljellä. Varalippaat olivat jääneet auton hansikaslokeroon.”
Neuvottelut kustannusosakeyhtiö MMT:n kanssa ovat loppusuoralla. Tätä herkkua on luvassa kenties jo lähivuosikymmeninä, mikäli kustantajaa on uskominen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)