Hau

Perhettämme kohtasi onnettomuus viime vuoden elokuussa, kun jouduimme hankkimaan koiran. Suurena vaikuttimena oli tyttären pitkäaikainen tahtotila luontokappaletta kohtaan. Oma tahtotilani oli vastakkainen, joten koira ilmestyi kotiimme.

En muista koskaan haikailleeni elukkaa itselleni. Ja vaikka olisin halunnut, en varmasti olisi sellaista saanut. En ole kokenut suurta rakkautta yhtäkään karvatuppovipeltäjää kohtaan, vaikka en suoranaisesti vihaa sellaisia. Tyttäreni kaverikirjaan kirjoitin lempieläimekseni ”orava luonnonvaraisena”. Huiskahännät ovat veikeitä otuksia seurata luonnossa, vaikka ne ahneet pikku pirulaiset ryöstävät lintujen munia. Mutta sellainen on luonnon laki.

On äärimmäisen vaikeaa kuvitella itsensä Koiraihmiseksi. Jokainen on varmasti törmännyt jossain yhteydessä Koiraihmiseen. Sellainen mentaalitapaus pystyy loputtomiin lätisemään, miten Koira teki sitä ja Koira teki tätä ja mitä yhdessä Koiran kanssa tehtiin. Eikä koira ole se, vaan Hän. Koiraa lellitään ja paapotaan ja lässytetään kanssaihmiset henkihieveriin. Koiraihmisen kaikki Facebook-päivitykset kertovat kuvin Koiran elämästä ja kuvan alle liitetään usein lainausmerkkeihin repliikki, mitä Koira ”sanoo”. Se on niin hassua, että ranteet auki suutarin joulukuusesta.

Siinä se nyt möllöttää. Musta karvakuono, jonka silmistä näkee, ettei järki paljon päätä pakota. Mutta se osaa haukkua kaikkea liikkuvaa ja syödä kaikkea mahdollista, minkä vain pystyy nielemään, jopa omat pökäleensä. Se tykkää leikkiä simppeleitä puremis- ja noutamisleikkejä ja se osaa vaatia huomiota näykkimällä terävillä hampaillaan kivan kipeästi käsistä ja akillesjänteistä. Se pitää silittämisestä ja rapsuttamisesta sekä reippaasta ulkoilusta, koska muuten se kusee ja paskoo sisälle.

Puheet koiran älykkyydestä ovat sangen liioiteltuja, koska ne tulevat Koiraihmisten suusta. Koira haukkuu omalle peilikuvalleen, koska se luulee sitä toiseksi koiraksi. Delfiinit, norsut ja harakatkin ovat paljon fiksumpia. Koiran selkeäksi eduksi luetaan seikka, että se on äärimmäisen uskollinen eläin. Sekin kertoo tyhmyydestä, koska uskollisuus kohdistuu sellaiseen eläimeen kuin ihminen.

Minkäs mahtaa, kun vahinko on jo housuissa ja housut kintuissa. Elikosta täytyy pitää huolta, kun sellaisen on kontolleen ottanut. Tarinan käsikirjoitus meni luonnollisesti sitä tavallista rataa, kun koiran ylläpito kaatui saman tien aikuisten niskoille. Lapset eivät kyenneet eivätkä viime kädessä kiinnostuneetkaan koiran hoidosta, super hyper ylläri pylläri. Medialaitteet saavat jakamattoman huomion osakseen, vaikkeivät ne katso kosteilla silmillä anovasti ja heiluta häntäänsä. Mutta sen vannon, että niin kauan kuin sormeni suinkin taipuvat tarttumaotteeseen, tulen poimimaan rakin sonnat pussiin, koska en näe mitään viehätystä siinä, että kaikki kadunvarret on koristeltu koiranpaskalla. Ehkä Koiraihmiset pystyvät selittämään sen ihanuuden.

Shokkihoitoa Star Warsin malliin

Alkuperäinen Tähtien sota -trilogia kuului olennaisena osana siihen kuvastoon, josta lapsuuden kultaiset muistot rakentuvat. Näin elokuvat moneen kertaan, kiitos R-kioskin videovuokraamotoiminnan. Uusi toivo säilyi pitkään VHS-kasetilla televisiosta nauhoitettuna aarteena. Siitä oli luovuttava, kun tuli aika arkistoida nuo dvd-aikakauden pilkan kohteet kaatopaikalle. Tilalle sain dvd-setin, josta löytyi George Lucasin myöhemmillä lisäyksillä pilaama versio klassikosta.

Tähtien sodan uusi tuleminen ysärin lopulla sai minutkin elokuvateatteriin pällistelemään Tähtien sodan episodi ykköstä eli Pimeä uhka -pätkää. Mutta se ei tarjonnut lähellekään samaa hohtoa kuin alkuperäiset elokuvat. Tuosta pannukakusta kynsille saaneena kesti vuosia ennen kuin vaivauduin katsomaan dvd:ltä episodit II ja III, jotka sentään onnistuivat jonkin verran nostamaan tasoa, vaikka päätön erikoistehostekohellus jatkui niilläkin.

Aikaa kului ja sitten pöllähti tieto, että episodit VII, VIII ja IX kuvataan. Välissä Lucas oli myynyt koko puljunsa Disneylle. Olin varma, ettei Disney pysty sotkemaan hommaa kuten Lucas teki. The Force Awakens osoitti arvelun oikeaksi. Fanien housut ja silmäkulmat kastuivat, kun Millennium Falcon lennähti ilmaan ja Han Solo, prinsessa Leia ja Luke Skywalker ilmestyivät kankaalle. Vaikka koko elokuva oli vanhojen juonikuvioiden toistoa, saaga oli palannut takaisin raiteilleen.

Oli aikamoinen paukku, kun luin, että ennen episodi kahdeksaa tuleekin itsenäinen elokuva Rogue One – A Star Wars Story. Intokierroksia nosti se, että leffa sijoittuu alkuperäisiin ympyröihin aikaan vähän ennen Uutta toivoa. Näkisi taas vanhat kunnon X-siivet ja Y-siivet toiminnassa sekä ainoat oikeat Stormtrooperit ja Kapinaliiton sotilaat. Vein suupielet vaahtoa tihkuen jälkeläiseni katsomaan herkkujen herkkua. Virhe.

Puitteet elokuvassa ovat kuin Vanhaan Hyvään Aikaan. Mutta mutta mutta. Elokuvien tietyntasoinen keveys oli muuttunut raskaaksi synkkyydeksi, ahdistavaksi tunnelmaksi ja traagisiksi kohtaloiksi. Samaa oli jonkin verran jo The Force Awakensissa, mutta tässä sitä oli potenssiin kymmenen. Koko järkyttävä ja sysimusta loppujakso sai minut katumaan katkerasti, että toin lapseni katsomaan elokuvaa. Rogue One ei ole K12-elokuva, vaan jotain K12:n ja K16:n väliltä. Lapsetkin olivat silmin nähden järkyttyneitä elokuvan päätyttyä eikä syyttä. Kaikki keskeiset hyvikset kuolevat, siis todellakin kaikki. Ei happy endiä lukuun ottamatta loppukohtauksen valon pilkahdusta.

Ruikuttaminen ja ruikkiminen sikseen. Rogue One on tyly elokuva sodan raadollisuudesta täysi-ikäisille aiheen diggaajille. Alkuperäisen Tähtien sodan maailman avautuminen on vanhan koulukunnan jarrulle silkkaa naminamia alusta loppuun, vaikka tarina on lohduton. Loppukliimaksi oli huikea, kun juonenkuljetus johdatti elokuvan päätökseen siihen hetkeen, josta Uuden toivon avauskohtaus alkaa. Taivun tyytyväiseen myhäilyyn henkilöhahmojen (ja robottihahmon) surkeista lopuista huolimatta.