Hyvää yritetähän, mutta priimaa pakkaa tulemahan. Sanonta lienee tuttu, mutta sillä ohjenuoralla ei täällä ole tapana operoida. Selailen silloin tällöin läpi jo julkaisemiani tekstejä, tai ainakin otsikkoja, muistini virkistämiseksi ja opiksi ottaakseni. Julkaistut julkilausumat ovat siitä ainutlaatuisessa asemassa, että ne ovat murtautuneet läpi kaikkien henkisten barrikadien, ja jonkin oikosulun, blackoutin tai muun mielen virityshäiriön seuraamuksena oikean käden etusormi on klikannut virtuaalista ”julkaise”-nappia. Kylläpä hyvinkin olen oikeakätinen. Se kertoo mm. siitä, että eliniän odotteeni tulee olemaan sen mittainen kuin se tulee olemaan, jollen lähde ennen aikojani. Toisaalta en voi mitenkään lähteä ennen aikojani, koska kun lähden, on minun aikani lähteä esim. jääkaapille siinä toivossa, etten ole jo aiemmin juonut sieltä kaikkia kylmiä oluita. Mainitsin ”kylmän” erikseen, koska halusin kehuskella omistavani toimivan jääkaapin. Seuraa tuotesijoittelua: jääkaappi on AEG-merkkinen. Tai Siemens. Ei kuitenkaan Electrolux.
Jälkeenpäin tarkasteltuna jotkut pulinoista tuntuvat luiskahtaneen turhan helposti julkaisukynnyksen yli. Varsinkin blogin elinkaaren alkutaipaleella olen havainnut ilmiötä enemmän. Olisihan minulla kaikki valta tuomita Tuonelan niittokoneen tavoin kaikki omaan silmään sattuvat akanat roskakorin ikuiseen pimeyteen, mutta moinen itsesensuuri ei tunnu luontevalta. Mikä on tehty, on tehty, vaikka ryteikkö rytisee. Varsinkin raapustukset, joissa tulee tunne itsensä tosissaan ottamisesta, ovat jossain määrin kiusallisia esityksiä. En luettele niitä, vaikka nopealla silmäyksellä havaitsee helposti pari kourallista. Suurimman osan rasittavimmista jutuista olen kuitenkin onnistunut poistamaan jo hyvissä ajoin ennen housuun laskemista. Siitä kertoo ”keskeneräisten” kansio, jossa makaa toistasataa tynkää tai aihiota, jotka olen tajunnut jättää pysyvään käymistilaan.
Vastapainoksi annan myös tunnustusta itselleni. Loputtomiin en jaksa omaa heijariani taputella, koska se ei sovi luonteeseeni (vai sopiiko?), mutta toki tyytyväinen johonkin täytyy olla. Varsinkin ne, joissa tajunnanvirta on karannut villiin laukkaan, päätyvät usein tyydyttävään lopputulokseen. Pitkällinen veivaaminen ja hiominen vie terän kirjoituksesta. Tukehdutan tekstini välillä (lue: jatkuvasti) kikkailevan mutkikkaisiin lauserakenteisiin, luetteloihin, tarpeettomiin toistoihin, väkinäiseen vitsailuun, adjektiiveihin ja muihin täytesanoihin (taas lisää pituutta), mutta enpä mikään Stephen King olekaan. Viime aikoihin asti luulin niin, mutta ymmärsin vastikään totuuden vilkaistuani pankkitilini saldoa. Ajokortista en vielä ymmärtänyt.
Mieleen hiipii ja mieltä riipii joskus kauhea ajatus kliseisyydestä. Tuota kammotusta haluaisin karttaa kuin kesäkeittoa tillilihalla höystettynä. Kun kirjoittaa, huomaa välillä, että tässä on nyt jotain tuttua, muttei muista mitä tai mistä se on. Sitten se iskee. Tajuaa, että nämä tarinat on sataan kertaan kerrottu ja samat polut tuhannesti tallottu. Niin se onkin. Kaikki tekstit on jo kirjoitettu ja kaikki laulut laulettu. Juju on siinä, että kaikki eivät ole lukeneet kaikkea. Tämä tieto lievittää rimakauhun tunnetta usein riittävästi. Kannattaa luottaa lujasti siihen, että kansan kirjasivistys on kuviteltua selvästi alhaisempi. Huonot kirjoittajat kopioivat, ja hyvät varastavat yhdistellen taitavasti sieltä täältä omaksuttuja aineksia. Kopioin ohjeen jostain.
Tasalaatu ei toteudu, pyrki sitten tasaisesti huonoon taikka hyvään. Eikä tarvitsekaan toteutua. Kaikessa tulee ylä- ja alamäkiä, päättymätön aaltoliike toteutuu kaikissa yhteyksissä ja ympäristöissä. Kaikki virtaa, puoli kiloa päivässä, Hubba Bubba. Oikeatkin kirjailijat julkaisevat huonoja teoksia, jotkut jopa koko ajan, mutta nyt ei tölvitä ketään nimeltä. Koska kyse ei ole liukuhihnateollisuuden tuotoksesta, lopputuote voi olla vähän sitä sun tätä. Käsityötä, kuten masturbointi, mutta ei samalla varmuudella hedelmällistä lopputulemaa.
Jälkisanoja kuusi kappaletta: Olisiko tämä kirjoitus pitänyt jättää julkaisematta?
