Filosofinen tuokio Johan August Sandelsin seurassa

Minä: Mitä sameat silmäni näkevätkään? Kukas tuolla baaritiskillä notkuu kuin itse Johan August Sandels! Mitä kunnioitettu sotasankari?
Sandels: No hej på er vaan, vanha kuoma. Tulin tähän tuopilliselle, kun pitkän päivän jälkeen tuppasi hieman janottamaan.
Minä: Kyllä sinun metkusi tiedetään, herkkuperse. Etpä ole koskaan tainnut juomaa tai ateriaa jättää väliin minkään syyn takia.
Sandels: Noh, ehkä niissä jutuissa on joskus ollut hieman liioittelun makua. Johan Ludvig Runeberg heitti välillä lonkalta sellaista legendaa, joten propseja voi laittaa sinnekin. Täytyy bjuudata joskus ateria, jos törmään herrasmieheen. Mutta myönnän avoimesti, että olenhan toki suuri kulinaristi. Se ei varmaan ole ihmisen suurin synti, eikä aivan kuolemansyntikään, vaikka välillä läheltä liippaa, Jumala minut armahtakoon.
Minä: Armahtakoon vaikka Teutates. Torttu oli kyllä armoton veijari kiillottamaan kilpeäsi, vaikkakin väänsi persoonastasi vähän kyseenalaisen kuvan. Kuinka monetta tuoppia muuten edetään?
Sandels: Kolmas, viides, kymmenes, kuka niitä laskee. Pääasia on tunne ja seesteinen sielu.
Minä: Horinoista päätellen kuitenkin riittävästi, runoratsu. Mitä elonpolun suurille taistelutantereille kuuluu?
Sandels: En tohdi valittaa, kun on näinkin pitkälle päässyt.
Minä: Totisesti olet pitkälle päässyt. Aika monellekin pitkälle.
Sandels: Kaiholla kyllä muistelen Suomen vuosia. Ne olivat aikaa ne, kun aina oli joku rähinä tai kalas päällä. Ei päässyt mieli tylsistymään. Saipa siinä sivussa aika monen piian ja kartanonfrouvankin helmat kyytiä, kun vähän riehakkaammalle tuulelle satuin. Kerran kulinaristin maineessa olen, niin rehevän raikkaan maalaissuomettaren makua on mahdoton karkottaa mielestään. Se on sitä perimmäistä aitoutta.
Minä: Taisit olla Suomen rakastetuin ruotsalainen, ja taidat olla sitä edelleen ainakin eräässä mielessä, vai pitäisikö sanoa kielessä.
Sandels: Onhan nimeni ollut pitkään kaikkien huulilla, mutta nöyryys pitää säilyttää vaikka kynsin hampain. Olen nähnyt monen hienon toverin kaatuvan viereltäni vain siksi, että maine ja kunnia toi mukanaan pissan på huvudet. Eikä menneisiinkään voi loputtomasti tuudittautua, sillä se on varma väylä melankoliseen mieleen. Sen olen teidän kansastanne nähnyt ja oppinut, millaista perintöä harteillanne kannatte.
Minä: Nyt alkaa tulla sellainen kutina, että minäkin tarvitsen tuopin jos toisenkin, jotta ymmärtäisin paremmin juttujasi.
Sandels: Kostuta kieltäsi, ystäväiseni, jotta sanat soljuvat suustasi vuolaammin. Voisimme keskustella vaikka sotastrategioista ja taistelutaktiikoista. Muistuivatpa mieleeni ajat, kun Suomessa ollessani perehdyin Sunzin oppeihin, vai oliko hän Sun Tzu, tai joku mestari Sun. Ota selvää noista ulkomaan elävistä. Kuitenkin gubbe kirjoitti kerrassaan mainio opuksen. Tiesitkö, että Napoleon Bonapartekin luki hyvin tarkkaan teosta, mutta eipä se suuruudenhullu tappi ainoa lukutaitoinen ollut. Pääsin kerran sotimaan hänen armeijaansa vastaan, taisi olla Leipzigissa 1813.
Minä: Taidan tarvita tosi paljon lisää…
Sokrates: Mitkäs pidot täällä on meneillään? Nyt ruukkukaupalla viiniä pöytään, kun on tuttuja naamoja, joita herjata! Vieraitakin voin herjata, kunhan ensin asetutte kauniisti jonoon.
Minä: Ei jumalauta, Sokru pelmahti ovesta ja vauhti päällä tuttuun tapaan!
Sandels: Maksapoloiseni päästi vaikerruksen.
Sokrates: Verae amicitiae sempiternae sunt, ruotsalainen käkkäräpää.
Sandels: Aina sinä haluat viimeisen sanan, mutta voin suoda sen sinulle, jalomielinen kun olen.
Minä: Ja päissään.

Keisari Sahdin uudehkot vaatteet

Keskivanha ja keskinkertainen sahtiparta pääsi taas olennaisen äärelle, kun emeritus sahtiparta senior muisti ainoaa poikaansa tuomalla tuliaisina Tuuloksesta sitä ihteään, sametinruskeaa taikajuomaa tuotettuna Lammin viljavilta mailta, raikkaana kuin päijäthämäläisen vuoristopuron vesi. Johan alkoi suu napsua tuttua tarinaa.

Muutoksen tuulet olivat puhaltaneet. Totta puhuen taisivat puhaltaa jo pari vuotta sitten, mutta mitäs pienistä, tykkään sienistä. Autenttisuuden ja perinteisyyden tuntua tuonut turvallinen kanisterisäilytysratkaisu oli vaihtunut sahtipussukkaan. Korkkia ei enää narautella auki maltaan taivaallisen aromin nuuskimiseen, koska pussin kyljessä on hanapainike, jolloin sahtiaromeita pääsee hajustelemaan vasta mukissa. Varmaan säilyvyyden kannalta parempi ratkaisu, oletan. Nykyaikainen pussitusmenetelmä on haihduttanut nettosisällöstä 0,2 litraa eli vajaan lasillisen kirjaimellisesti arvokasta nestettä. Kanisterissa oli 3 litraa, muovipussissa 2,8 litraa. Hinta ei tietenkään laskenut. Tunnen itseni raa’asti ryöstetyksi, vaikka en maksanutkaan sahtibagista latin latia.

Tässä maassa kaupalliseen jakeluun suunnattua kunnon sahtia on heikosti tarjolla, joten on pidettävä suuta soukemmalla. Myyköön sahtinsa vaikka ääsmarketin muovikassissa, kunhan aitoa tavaraa saa. Iloitkaamme jalosta juomasta ja unohtakaamme toissijaiset kurnutukset. Propsit, pointsit ja respektin iso kumarrus Lammin Sahdille, joka pitää kunniakkaasti kiinni perinteistä ja korkeasta laadusta. Saisivat maksaa jotain noinkin positiivisesta virkkeestä. Tai lähettää sahtia.

Joka katajaan kapsahtaa, löytää mausteen sahtiin.

Juttu luistaa, vaikka sukset tervattiin

Vai tarttuiko terva sittenkin juttuihin, ja sukset jäivät lipsumaan?

Parempi reikä sukissa kuin kasseissa, pohti entinen mies, kun lapsenteko ei luonnistunut.

”Mitäs roolia täällä vedetään?”, mölisi Gambina-Kaarlo ystävilleen. ”Ihan vaan petroolia”, vastasi juopporevohka yhdestä suusta.

”Miun sauvastain puhkes kumi”, hihitteli Vähä-Veikko lapsena opettajalle, kun hän kouluun hiihtäessään myöhästyi aina. Lauseen merkitys avautui parikymppiselle Veikolle uudella karulla tavalla, kun tyttöystävä ilmoitti olevansa raskaana.

Järkyttävä tragedia autohuollossa: rengas jäi puristuksiin auton alle.

Ruskean Reiän Ritarikunta valitsi nimikkovihanneksekseen suppopaprikan.

Minussa ei ole sitä ongelmaa, etten uskaltaisi katsoa silmiin sitä haavekuvaa itsestäni, joka toivoo olevansa henkilö, joka olin aikoinaan, kun kuvittelin olevani sellainen, mikä nyt olen ilman pelkoa siitä, että kuulostaisin Toni Wirtaselta.

Kaikki palaa, kunhan ne alkuun saa syttymään.

Miksi kunkin asian täytyy mennä niin kuin se menee?

Joskus voi olla vaikea valita, ottaako mieluummin onkeen vai pataan.

Välillä kannattaa punnita elämäänsä toisesta näkökulmasta, vaikkapa ojan pohjalta käsin.

Jos et tiedä, mistä narusta vetää, niin älä ainakaan siitä, joka on oman kaulasi ympärillä.

Kaiken kaikkiaan voihan se olla noinkin, mutta jos minulta kysytään, niin en vastaa.

Lopuksi muista vähintään tämä dementoitumisesi jokaisessa vaiheessa: kiveysten puhdistusharja ei ole kivesten puhdistusharja.

Sä, sä, sä, sä, sä ja sä myös

Nyt heti alkuun heitän henkisen (henkeni?) pyyhkeen kehään, sillä tässä aiheessa tuskin on mitään omaperäistä, mutta haluan kuitenkin ilmaista asiasta 0,00001 grammaa painavan sanani, joten käyn hakemassa pyyhkeen pois kehästä. Toivottavasti se on vielä puhdas. Kieltämättä aihe on minussa lähellä sitä paikkaa, missä normaaleilla ihmisillä sijaitsee sydän. Olen näinä vaikeina aikoina katsonut velvollisuudekseni ryhtyä kielenhuollon valkoiseksi ritariksi, joka hohtavalla oikeakielisyyden miekallaan lyö armotta maahan ne, jotka julkeavat raiskata sanoillaan kaunista kieltämme. Enkä ole edes äidin- tai suomen kielen opettaja.

En mahda mitään, että silmiäni ja korviani raastavat kaikki räikeät paskakielisyyden ilmenemistavat, joita iskeytyy tapahtumahorisonttiin tuon tuostakin. ”Yhdyssanat erikseen” -virus näyttää jo tarttuneen suureen osaan väestöstämme. Samoin vaikka kuinka yritän, niin pöljältä se kuulostaa, kun ”kuussa alkaa tuulemaan”. Siitä huolimatta, että se on virallisesti hyväksyttävä ilmaisu. Alkaa tuulla, saatana!

Erään suomalaisen F1-maailmanmestarin 90-luvulla ahkerasti käyttämä ja laajemmalle kansanosalle tunnetuksi tekemä sä-passiivi (silloin joskus myös Mika Häkkinen -passiiviksi nimitetty) on kammottava esimerkki ilmaisukykymme rapautumisesta. Eräs työtoverini pystyy sanomaan lähes kaiken mahdollisen sä-passiivin kautta. Kun hän pääsee vauhtiin, niin ”sä tiedät”, ”sit sä meet”, ”sä et voi”, ”sä vaan oot siinä”, ”sä haluut olla rauhassa”, joopa joo. Paitsi että tämäntyyppinen puheenparsi saa henkilön kuulostamaan hieman tyhmältä, kehkeytyy toinenkin ongelma. Vaikka hän kertookin omista kokemuksistaan, hän onnistuu sä-passiiivin avulla muuntamaan käsityksensä yleistyksiksi ja suoranaisiksi ohjeiksi muille. Monet ihmiset kääntävät mielellään yksilökokemuksensa yleismaailmallisiksi normeiksi, ”niin maailmaa vaan makaa”, vaikka näkemykset olisivat muiden mielestä kuinka Per Saukon peräkammarista peräisin. Tällaisen tulkinnan seurauksena sä-passiivipommittaja vasta tyhmältä vaikuttaakin. Lisämainintana esimerkkihenkilö höystää juttunsa runsaalla ”tieks”-välimerkin käytöllä. Se voi myös olla lauseisiin tarkoituksella ujutettu filosofinen kysymys, sillä emmehän me viime kädessä tiedä, mutta epäilen vahvasti. Toisaalta eksessiivisellä sä-passiivin käytöllä voi vetää maton alta kaikelta järkevältäkin sisällöltä. Mutta eipä kuulija useimmiten muuta voi kuin sätkiä tahdikkuuden kahleissa ja odotella saapuvaa korvahalvausta.

Syytä on myös allekirjoittaneessa, koska jyrkän fundamentalistinen suhtautumiseni aiheeseen näkyy selvästi asenteessani näitä onnettomia tolvanoita kohtaan. Riittää, että sähköpostiviestissä on pari yhdyssanavirhettä, niin homma on sillä taputeltu. Yhtä lailla sekin tekee joka kerta vaikutuksen, kun joku pystyy viestimään virheettömillä lauseilla. Mutta katson, ettei minun tarvitse tinkiä tässä asiassa. Itsensä oikeuttaminen olemattomin perustein on omantunnon valkopesua parhaimmillaan. Joku toinen saa vuorostaan tuomita minut älykääpiöksi tai sivistymättömäksi moukaksi jonkin muun vinkeän persoonallisuuden piirteeni ansiosta.

Enemmän kuin silmä havaitsee eli postimus primus scriptumus: Näen tämän vahvana comebackina, eiks jeh?