Superlatiivista superia supertomaateista

Olimme ruokaostoksilla, kun vihannesosastolla äkkäsin superkirsikkatomaatteja. Hilpeästä kevennyksestä huvittuneena vinkkasin vaimollekin näistä ihmepalleroista ja pohdin, mitä seuraa, kun niitä syö. Vaimo arveli, että muuttuu Superhessuksi. Sanoin, että eihän se niin voi mennä, koska Hessu muuttuu Superhessuksi syömällä superpähkinöitä, ts. vähän tujumpia maapähkinöitä, joita kasvaa Hessun pihalla. Mikki Hiirikin sen ymmärtää, ja hyvänä päivänä Simo Sisu mutta tuskin sentään etsivä Kaasi, että se oli aivan epälooginen ehdotus. Annetaan sen verran myönnytystä, että onhan Superhessulla asunaan punainen villakerrasto.

Minulla ei edelleenkään ota kiinni, mikä on se ratkaiseva ero, joka tekee kirsikkatomaateista superkirsikkatomaatteja. Kenties sitä ei ole, koska kyseessä saattaa olla markkinointinimi eikä todellinen spesiaalilajike, tai sitten kyse on vain hieman kookkaammiksi kasvaneista kirsikkatomaateista. Eikä asialla ole edes mitään merkitystä.

Mutta sille ajatukselle voin hyvin suoda aikaa, mitä voi tapahtua, jos syö superkirsikkatomaatteja. Siitä voisi kuvitella seuraavan seuraavia seuraamuksia:

• Ei mitään, ei niin sitten yhtään mitään. Ei yhtikäs mitään, ei mitään, mitään, mitään, mitään. Ei. Mitään. Mikä sinua vaivaa?
• Elimistöni vastaanottaa hyödyllisiä vitamiineja, Antti Antioksidantteja sekä monenmoisia muita jänskiä pikku hättiäisiä, joilla varmasti on jollain aikavälillä vaikutusta yleisen terveydentilani kehittymiseen johonkin suuntaan.
• Saan superallergisen reaktion. Nassuni alkaa punoittaa, iholleni tulee näppylöitä, kurkku alkaa kihelmöidä ja turvota.
• Superkirsikkatomaatti muljahtaa superliukkaasti kurkkuuni ja tukehdun siihen.
• Saan kuin saankin supervoimia. Muutun punaiseksi pyöreäksi supertomaattimieheksi, joka tomaattipohjaiset tekoveret seisauttavilla ponnahdusvoimillaan pomppii rikoksentekijät, -uusijat ja muut rötöstelijät kanveesiin.
• Minusta tuleekin superpahis. Imen telekineettisillä voimillani kasvihuoneista, vihannestukuista ja marketeista kaikki tomaatit ja perustan tomaattitasavallan, joka perustuu luomaani uuteen tomaattiseen maailmanjärjestykseen. Alistan kaikki kansat valtani ikeeseen kasvattamaan tomaatteja ja syömään ketsuppia aamusta iltaan. Kaikkien tulee lukea ylimaallisen viisaita ajatuksiani ja oppejani, jotka olen koonnut Pieneen Tomaatinpunaiseen Kirjaan.

Jälkipolttoiset Bloody Maryt ilman sitä saatanan selleritikkua: Joitakin lyhyehköjä ajanjaksoja sitten leuhutettiin urakalla ”superfoodia”, joka tarkoittaa mm. kuivattuja goji-marjoja, jotain pähkinöitä ja muita tunnistamattomia köntsäkökkäreitä. Superfoodin kanssa kohkatessa ohjenuorana voidaan pitää, että mitä enemmän se maistuu paskalta, sitä terveellisempää se on.

Keksihurjastelua

Domino on keksi, joka lapsuudenkodissa majaili usein jääkaapin alapuolella olevassa kaapissa. Dominot saivat olla minun rähmäkäpäliltäni rauhassa, koska ne olivat tylsän makuisia. Täyte maistui, mutta tumma kaakaokeksi ei. Ei ollut pokkaa raapia täytteitä naamariin ja palauttaa pelkkiä keksiosia takaisin pakettiin. Olisi pitänyt kokeilla, niin olisi jäänyt lapsuusmuisto reaktiosta, jonka temppu olisi synnyttänyt vanhemmille.

Ehkä asia oli myös niin, että olin hieman valikoivampi makeuksien suhteen. Monelle penskalle riittää tiedoksi, että jossain paljon sokeria ja he ohjautuvat välittömästi tuotetta kohti. En koskaan ollut mikään makeisten suurmättäjä. Osasyynä käyttäytymiselle kenties oli, että meillä oli aina karkkia tarjolla yllin kyllin. Itse asiassa lähes koko yksi vaatehuoneen pitkä hylly oli omistettu artikkelille. Lienee selitys paikallaan. Äitini oli laivalla töissä, joten sieltä namusia kannettiin enemmän kuin omiin tarpeisiin. Oliko järkeä, no ei.

Koska Domino ei ole koskaan sytyttänyt intohimojani, yhtä oudolta näyttää nykyinen intoilu Oreo-keksejä kohtaan. Oreota survotaan joka rakoon ikään kuin se olisi hämmästyttäväkin keksintö. Luulin Oreota pelkäksi jenkkiläiseksi Domino-kopioksi, mutta asia onkin toisin päin, koska Oreo kehitettiin joitakin vuosikymmeniä ennen Dominoa. Käsittääkseni kombinaatio ”Oreo ja maito” on ollut Yhdysvalloissa aina Se Juttu, osa americanaa ja kulttuurista perintöä. Kollektiivinen muisto, jonka jokainen jenkkikersa jakaa lapsuudestaan. Vähän kuin uunituore lämmin pulla ja maito Suomessa, mutta jokseenkin säälittävämpää, koska kyseessä on kaupallinen tuote. Varmaan Oreo-rummutus Suomessa on markkinoinnin taidonnäyte, mutta hienosti se pieni pirulainen on ujutettu pirtelöihin, jäätelöihin, suklaalevyihin ja ties minne muualle, mitä en muista. Ikävä myöntää, mutta maistettuani Oreota oli se enemmän minun makuuni kuin Domino. Mutta en silti osta, koska en muutenkaan.

Lopuksi maistellaan vielä Marie-keksi. Marie on mysteeri. Luulisi, että jokaisella hieman vanhemman sukupolven edustajalla on muistikuva Marie-kekseistä. Se on keksi, joka jokaisessa kodissa on jossain vaiheessa asustellut määrittelemättömiä aikoja kaapissa, mutta kukaan ei tiedä, miten se sinne on tullut ja kuka niitä on syönyt. Keksi, jonka tunkee suuhunsa siinä vaiheessa, kun ei tiedä mitään muuta suuhun pantavaa. Keksi, joka oli olemassa jo silloin, kun mitään muista keksejä ei ollut. Mitäänsanomaton keksi, joka saattaa maistua miedosti vaniljalta ja makealta, mutta siitä huolimatta ei miltään. Keksi kuin teksti, jonka juuri kirjoitin kekseistä.

Kello 4.04‒4.30

Sitä aikansa katseli
kun se niskojansa nakkeli
eikä se ollut edes lintu
joka on aina ihan pähkinöinä
joka kurvissa
ja myös suorilla
ei ketään ruokita pelkillä kuorilla

Emme ole enää leirillä
ei kesällä eikä näillä eväillä
päästy pälkähästä ripiltä
ei se maistunut tripiltä
siltä pyramidin näköiseltä
elävältä jäänteeltä

Jäätiin äsken lintuun
mihin sekin meni
lensi pois
rakensi pesän
kai se oli turvaisa
koska oli vakuutettu
tarveaineet varastettu
etukäteen tarkastettu

Nimet paperiin ja kiitos
tämä oli tässä
hihasta putosi ässä
ei kaduta
rahat meni ja kivaa oli
totesi torvensoittaja
totinen tai totuuden
se ja sama
poimi omena tai marja
edestä löytyy sama karja
loppuun lypsetään
teuraaksi viedään
jätä buffet väliin
sillä pöytärivien välistä voi lukea
että pöydät saavat jaloilta tukea

Kaulittu on kovaksi
mutta taikina on pehmeää
kuorrutteet jäivät kauppaan
koppa kainaloon
kuka enää kuorrutteita kaipaa
kassan kautta
takaisin kauppaan
kunnes niska katkeaa
sitten kaikki ratkeaa

Saatiin kehä ehjäksi
niska mainittu
kaikki palkittu
kiitetty toivotettu
hyvää kotimatkaa
on aika jatkaa

Jälkimainingit lyövät ylitse: Sellaista jälkeä syntyy, kun valvoo otsikossa mainitulla aikavälillä. Käytä aika hyödyksi. No mikä ettei, mutta kenen hyödyksi?

Eksotiikkaa valaisun ehdoilla

Onko kukaan kokeillut pimeässä kakkaamista? Minä olen joitakin kertoja. Mutta suurimmaksi osaksi en omasta eksotiikan ja jännityksen ääreen hakeutumisen halusta, vaan olosuhteiden pakosta.

Valaisutekniikka on ottanut viime vuosina huimia harppauksia ja vanhat hehkulankaviritelmät on lakaistu historian lehdille, kiitos ja kumarrus Thomas Alva Edison ja adios wolframisydän. Erityiskiitokset myös Humphry Davylle, William Grovelle, Joseph Swanille sekä Heinrich Göbelille. Hehkulamppuja ei tule millään tavalla ikävä, koska ne olivat sähkösyöppöjä alkeellisen tekniikkansa vuoksi ja kärähtivät luvattoman helposti. Jälkimmäisestä saa kiittää valmistajien nokkelaa ansaintalogiikkaa, jossa hehkulanka työstetään niin ohueksi, että se katkeaa pienestäkin kuormituksen vaihtelusta, esim. hengittäessä liian raskaasti hehkulamppua kohti. Tätä ilmiötä kutsutaan hienommin ilmaisulla ”suunniteltu vanheneminen”. Valmistajat sopivat 1920-luvulla kartellista, jossa hehkulampun käyttöikä rajattiin 1000 tuntiin. Perstuntumalla sanon, ja perstuntumaan palaan myös parin kappaleen päästä, etteivät ne lähellekään tuhatta tuntia kestäneet. Varsinkin Philips ansioitui lyhyessä käyttöiässään. Pakko mainita, että Kaliforniassa Livermoren paloasemalla sijaitseva hehkulamppu on toiminut moitteetta vuodesta 1901 (!!!), kas kun hehkulanka on vähän paksumpaa materiaalia.

Led-tekniikka on kääntänyt koko valaisinbisneksen ympäri. Ledit ovat äärimmäisen energiatehokkaita eivätkä ole riippuvaisia minkään vittumaisen ohuen langan napsahtamisesta. Ja ne kestävät ja kestävät ja kestävät kuin liki legendaarinen Duracell-pupu. Sen päälle, että uskomattoman ihmeelliset valoa emittoivat diodit (led = light-emitting diode) eivät kuluta sähköä juuri ollenkaan, on valaistukseen lisätty liiketunnistimet ja aikakatkaisu. Tällaisella energiasäästömyllytyksellä päästään aika lähelle optimaalista tilaa.

Valaisuun kuluvan sähkön säästämisratkaisujen myötä on syntynyt lupsakkaita lieveilmiöitä. Yksi on liikkeestä, tai siis sen puutteesta, sammuvat valot. Olen kyhjöttänyt erinäisiä kertoja pimeässä yleisen vessan kopissa miettien, pitäisikö tästä on olla harmissaan. En ole ollut. Kakan tuuttaaminen on operaationa niin peruskauraa, että jokainen pystyy osumaan pyttyyn ja ohjautumaan paperilla pyyhittävän reikelin kohdalle, oli valoa (tunnelin päässä) tai ei. Samoin on housujen ylösvetämisen kanssa. Joskus olen pelannut huikeaa riskipeliä ja heilauttanut kopin oven auki niin, että oven heilautus on osunut liikesensoriin ja sytyttänyt valot. Liikesensorit ovat aina yleisten tilojen puolella eikä jokaisessa kopissa ole erikseen omaa tunnistinta. Sitten taas ovi kiinni ja lukkoon. Riski syntyy siitä, että joku muu sattuisi samalla oven avaamalla paukkimaan vessaan (ei samaan koppiin, idiootti).

Myös niillä, joilla eivät kaikki wolframilangat hehku ullakolla, on varmaan jo välähtänyt, että löytyyhän kaikilta omasta taskusta lääke pimeneviin wc-tiloihin. Kännykkä tietenkin, mikä muu muka. Siinä on salamavalon virkaa toimittava tehokas led-lamppu. Siitä valoa fyysiseen vaan ei henkiseen pimeyteen, jos homma uhkaa kääntyä jännäkakan puolelle.

The Living Daylights

En sen suuremmalti puutu vuoden 1987 James Bond -elokuvaan 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights, ei järin häävi suomennos), jota tähditti kunnon Bond-tiukkis Timothy Dalton. Pikkupenskana hypetin enemmän Bondeja ja katsoinkin niitä aika tavalla ja aika moneen kertaan, mutta se oli silloin. Jos sieltä jotain kohoaa ylemmäs, niin veikeä Roger Moore ja Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die). Nyttemmin uusista Bondeista on jäänyt aika vähän muistijälkiä ja velvollisuudentunteesta olen vaivoin jaksanut katsoa ne kertaalleen, jos sitäkään. Yhtään kuitenkaan soimaamatta Daniel Craigia, joka osaa (osasi?) hommansa.

Mutta jotain erityistä on jäänyt mieleen, ja se menee musiikin puolelle. Ties mistä arpajaisvoittona lapsuudenkodin levyhyllyyn ilmestyneestä hittikokoelmatuplaälppäristä (toim. huom. älppäri = LP-levy = vinyylilevy) löytyi 007 vaaran vyöhykkeellä (vieläkin surkea nimi) -leffan tunnaribiisi The Living Daylights, jonka esitti norjalainen kiiltokuvapoikabändi a-ha (paremminkin Suosikin tarrakuvapoikabändi, jos kasaria ajatellaan). Kappale tärähti pojankoltiaisen tajuntaan. Ja kun se löi läpi, niin sahasinkin sitä itselleni ominaisesti riittävästi repeatina, teletappimaisesti uudestaan ja uudestaan. Sävellys oli korvia hivelevä ja Morten Harketin falsetissa kulkeva ääni oli sekin erinomaisen toimiva.

Erityisen kiinnostavaa on myös the living daylights -idiomin merkitys. Alun perin (1700-luvulla) slangisanalla ”daylights” tarkoitettiin nimenomaisesti silmiä. Daylights-sanaa käytettiin pääasiassa uhkauksen yhteydessä, kun haluttiin sulkea toisen silmät voimankäytöllä. Seuraavalla vuosisadalla sana menetti yhteyden silmiin, kun käyttötavaksi vakiintui ilmaisu ”to beat the living daylights out of…”. Suomen kielessäkin idiomi ymmärretään ”lyödä toiselta valot sammuksiin” tai ”hakata taju kankaalle”. ”The living daylights” laajeni viittaamaan kaikkiin aisteihin ja edelleen tajuntaan, joka pitää aistit hereillä. ”Living”-lisäys on oikeastaan tarpeeton toisto ”daylights”-sanan edessä, mutta sillä on ilmeisesti pyritty vahvistamaan ilmaisun merkitystä.

Kun nyt vielä innostun hehkuttamaan a-han muita mainetekoja, niin en mainitse Take On Me:tä, koska sen tietävät kaikki, vaan nostan esiin kaksi omaa suosikkiani myöhemmästä tuotannosta. Toinen on Summer Moved On (Minor Earth Major Sky -albumi vuodelta 2000) ja toinen Forever Not Yours (Lifelines-albumi vuodelta 2002). Varoituksen sana: kaksi mainittua viisua ovat hieman haikeita.

Koska a-han tuotanto ei ole kovin tuttua lukuun ottamatta kahta edellä mainittua (ja se hiton Take On Me), kaivelin vähän tuubista, mitä pojat ovat saaneet aikaiseksi kunnioitettavan pitkällä urallaan. Morten-setä (s. 1959) on ehtinyt a-ha -vouhotuksen rinnalla ja välissä myös soolouralle, kuten niin monet bändikeulat. Sooloilun puolelta löytyi uskomaton Brother. Biisistä tehty video on suorastaan Pysäyttävä isolla P:llä ja pienillä muilla kirjaimilla. Kappaletta kuunnellessa ja katsellessa on liikutus lähellä. Harketin ääni menee luihin ja ytimiin, varsinkin kohdassa ”and here is my problem”, huh huh. On veljistä kaikissa sanan tulkinnoissaan ennenkin laulettu (mm. The Hollies: He Ain’t Heavy, He’s My Brother), mutta Harketin esitys on kerta kaikkiaan kova. Vielä erityismaininnan ansaitsee a-han antaumuksella vetäisemä cover Everly Brothersin hitistä Crying in the Rain.

Post-traumaattinen perjantailisäys: Summer Moved On -biisin ”biitsivideo” on kaikessa poseerauksessaan sekä valon, varjon ja värisävyjen kanssa leikittelyissään vaikuttava. Vangitsee katseen. A-ha osaa luoda dramatiikkaa (tai heillä on taitavat videontekijät – ja kas, videon on ohjannut ruotsalainen Adam Berg, joka sattuu olemaan Kentin laulajan Joakim Bergin veli, round and round it goes…).

Jälkipyllyilyt keski-ikäisen tapaan tarjoiltuna: Eikö niistä sulkeiden sisään sullotuista huomautuksista ja lisäyksistä tule loppua, häh!? (toim. huom. ”ei taida tulla”)

Näillä sitten eteenpäin tai taaksepäin

Jos jonkun mielestä asialle kuin asialle on olemassa helppo ratkaisu, johtuu se siitä, ettei hän ymmärrä asioita ollenkaan.

Jos siltä näyttää, se ei ole sitä.

Hiljaisimmilla on eniten salattavaa.

Viisas osaa vaieta tyhmyydestään.

Jotkut tarvitsevat alkusysäyksen, minulle riittää alkupysäys.

En ole tee-se-itse-mies, vaan jätä-tekemättä-ja-unohda-koko-juttu-mies.

Käytä joukkoliikennettä – voit tulla kännissä töistä kotiin!

Olen varma, että me kaksi näyttäisimme hyvältä yhdynnässä.

Jos tuo tuntui sinusta pahalta, voin selittää, että tein sen rakkaudesta vihaan.

”Onpa saatanan pieni pallo!”, manasi vanha isäntä juuri ennen kuin potkaisi tyhjää.

”Voi Jeesus, mitä skaa!”, huudahti suomalaisturisti kuultuaan Jamaikalla paikallista musiikkia.

Päivien päivän päätteeksi iltasatu MMT:n tapaan ohuen ohueen taikinakuoreen leivottuna:
”Olin poikien kanssa lenkillä”, kommentoi työtoverini jossain yhdentekevässä yhteydessä. Vaikka ymmärsin varsin hyvin hänen viitanneen ”pojilla” koiriinsa (mikä toki kuulostaa ääliömäiseltä), vapaalla hiihtotyylillä sivakoiva ajatuksenjuoksuni johdatti minut väkisin askartelemaan ajatuksen pariin, että hän oli kävelyttämässä kassejaan. Näin siitä huolimatta, että työtoveri on nainen.

Kivekset (kivespussit) = kassit, pojat, kivet, nyytit, karvanopat, nopat, pallit, kulkuset, kellit, sukukalleudet, säkit, kuulat, killuttimet, nugetit.

Hypetettävän olennainen jälkikuumottava juonipaljastus: juustopallero on paastojullero.