Pulliaisten puheenvuoroparaati

Ihmisen kannattaa kerätä elämässään kokemuksia, jotta voi jälkeenpäin kehua olevansa monta kokemusta rikkaampi. Varsinkin minunlaisteni tyhjätaskujen kohdalla se on ainoa väylä rikastua. Kokemukset voivat olla paitsi hyviä, myös huonoja ja siltä väliltä. Kokemuskokoelmani karttui äskettäin jälkikasvun urheiluseuran vanhempainpalaverilla.

Urheiluseuran vanhempainpalaveriin mahtuu kevyesti edustava joukko suomalaisia kaikista yhteiskuntaluokista, monenlaisista lähtökohdista ponnistaneita, erilaisissa ympäristöissä varttuneita, eri tulotasoilla operoivia, mitä hämmästyttävimmillä persoonallisuuden piirteillä varustettuja yksilöitä. Tällainen tiivistetty suomalaisuuden kirjo on mielenkiintoinen kulttuuriantropologinen tarkkailukohde.

Näinkin heterogeenisessä populaatiossa näkee hyvin nopeasti, mistä puusta kukin on veistetty. On niitä, jotka lähettävät vaihtelevissa määrin ärsykkeitä ympäristöönsä ja on niitä, jotka reagoivat niihin. Ja on niitä, jotka pysyvät hiljaa tuli mitä tahansa. Tämänkertaiseen ryhmään mahtui muutama feminiini lajin edustaja, joilla oli kova tarve esittää näkemyksiään, vaikka viestin muotoilusta ja sisällön ohuudesta päätellen olisi ollut parempi jättää esittämättä edes osa niistä. Kuten tavallista, kaikki eivät punnitse sanojaan, vaan antavat huolettomasti pulpahdella ulos kaikenlaista. Allekirjoittanut taas punnitsee sanojaan niin tarkkaan, että katsoo paremmaksi olla useimmissa tilanteissa kokonaan hiljaa. Itsekritiikki on parhaimmillaan sitä, että katsoo ajatustensa ja mielipiteidensä olevan sitä tasoa, ettei yksikään ansaitse saada verbaalista muotoa. Myötähäpeän tunne puskee pintaan, kun henkilö takertuu (hölmöön) johtoajatukseensa ja käy jankuttamaan sitä puuduttavuuteen asti. On hauska bongata vaivautuneita ilmeitä muiden kasvoilla.

Itsensä esille tuomisen tarve ilmenee monilla ja taustalla on taatusti monenkirjavia tietoisia ja tiedostamattomia motiiveja. Tavallaan on kuitenkin hyvä, että pidäkkeettömiä löytyy, koska ilman heitä tuskin syntyisi juurikaan keskustelua. Tarvittaisiin vain joku, joka ohjaa homman takaisin uomiinsa, kun joillakin keulii oikein kunnolla. Eräs mieshenkilö rohkeni heittää ilmoille melko provosoivan mielipiteen joukkueen vanhempien Whatsapp-ryhmästä. Se sisälsi sivalluksen eräille aikuisikäisille ”peukuttajille”, joilla on taipumus heittää kaikkiin juttuihin tyhjiä kuittauksiaan. Mielipide aiheutti ansaitusti kuhinaa. En ole varma, ymmärsivätkö kaikki piikin, mutta hatunnosto herralle, joka pisti itsensä rohkeasti likoon.

Olisin varmaan saanut tilaisuudesta enemmänkin irti, mutta palaverin venyessä ja venyessä keskityin mielessäni rukoilemaan sen päättymistä. Aina jossain vaiheessa tulee vastaan saturaatiopiste, jolloin mielenkiinto tilaisuutta kohtaan romahtaa totaalisesti. Joillekin ei ole mikään ongelma jatkaa avautumista vaikka aamuyölle, kunhan joku vain jaksaa kuunnella.

IVA raikaa ruokakaupassa

Eräänä illan kellonlyömällä 7.1.2018 nautin elämäni ensimmäisen ruokakaupasta ostetun nelosoluen. Monelle tissuttelijalle, nautiskelijalle, humalahakuiselle, kestokittaajalle ja suurkuluttajalle tammikuun ensimmäinen herran vuonna 2018 saattoi olla kyyneleet silmäkulmaan ja janoisen vaahdon suupieleen nostattava hetki. Myöhästyin reippaasti tuosta hetkestä, kuten tapoihini kuuluu myöhästyä kaikesta mahdollisesta. Mutta ei se haitannut, kestin sen kuin mies vailla nelosolutta muttei menneisyyttä.

Kauppaketjut taidettiin yllättää nelosen vapautumisesta vuodenvaihteessa housut kinkuissa, koska kovin vähänlaisesti on jäykempää ohraista ollut tarjolla kaupan hyllyillä. Nekin vähät ovat äkkiä kadonneet. Olin normi kauppareissulla, kun äkkäsin satunnaisella hyllyllä kyhjöttävän yksinäisen nelos-Sandelsin. Se tuijotti minua siihen malliin anovasti, että sydämeni heltyi ja päätin korkata uuden aikakauden nelosrännin kotimaisella laatutuotteella. Eikä se huono valinta ole ollenkaan. Onhan keskiketterä pikkuveli bulkkituotantoisen kolmosbissepopulaation parhaimmistoa. Nyt tarkkana, äskeinen oli mielipide eikä absoluuttinen totuus.

Niin sitten seitsemännen päivän iltana, joka oli myös lepopäivä kuten olla ja pitää, koska seitsemäntenä päivänä levätään, ja tässä tapauksessa juodaan ohralimonaatia, nostin tuon ihmeellisesti säteilevän kaupan A-oluttölkin huulilleni ja se maistui, kas, oluelle. Mitään muuta ei tapahtunut. Kokemus oli kertakaikkisen lattea, vaikkei maussa mitään vikaa ollut. Hulautin kunnianarvoisan eversti J. A. Sandelsin kurkkuuni ja se oli siinä, puh pah pelistä pois. Painuin pehkuihin odottamaan malttamattomana uutta vekkulia työviikkoa alkavaksi. Kuitenkin se lämmitti mieltäni, että maksoin tölkistä 1,65 euroa enkä 2,03 euroa, kuten Alkon kansanterveyttä painottava hinnoittelu antaa ymmärtää (joo joo alkoholivero räksyti räksyti). Autuas on se, joka säästää tällä tavoin kaljabudjetissa, sillä tietäkää, että suuret kulutusvolyymit takaavat suuremmat säästöt. Kaikki kipin kapin kirmaamaan kauppaan kahmimaan kärryt kukkuroilleen A-luokan säästökohdetta.

Jähmettyneen mielen jälkilämpiäminen: Nelos-Sandels kuulostaa vaativalta taitoluisteluhypyltä. Tiedättehän, ”Yleisö kohahti, kun Alina Tsirgaetsergajeva suoritti huikean nelois-Sandelsin”. Tiedättehän?

Jähmettyneen mielen uudelleen lämpiäminen: Aikuisten oikeassa (sic erat scriptum) elämässä ripeä nelois-Sandelsin suorittaminen synnyttää yleisön kohinan sijasta puolison kitinää. Tasan ei käy onnen lahjat, puhumattakaan muista lahjoista.