Melkein koko kansan Vesku

Enpä olisi arvannut, että jonain päivänä kirjoittaisin tällaisesta aiheesta kuin Vesa-Matti Loiri. Mutta jostakin on taivuttava jauhamaan, koska olen historiallisen laajamittaisesti laiminlyönyt rakasta jätetunkiotani.

Ensikosketuksen Loiriin sain 80-lukulaisena kersana, kun Spede Show pyöri töllöttimessä. Sketsikimaraa killitti mielellään, koska hahmot olivat (lapsen silmin) hulvattomia. Pikkupojat, Nasse-setä, Jean-Pierre Kusela, Auvo ja Kultsi ja sen sellaiset olivat silkkaa hupia. Naisen logiikka -jatkumo ei avautunut vielä siinä iässä riittävissä määrin, että sitä olisi pitänyt huvittavana. Lähinnä ärsytti se venytetty jankuttaminen. 1980-luvun värillistä Spede Show’ta ASA 6000:sta tapittaessa ei tullut mieleenkään, että todellisuudessa kyse oli suomiviihteen reliikistä, joka oli saanut alkunsa jo vuonna 1964.

Spede Show’n jälkeen Loiri sai oman nimikkoshow’nsa Vesku Show, joka jatkoi hyväksi havaittua metodia tappaa sketsihahmoista viimeisetkin hauskuuden rippeet kuluttamalla ne loppuun ja sen yli. Parhaitenhan tällä saralla kunnostautuivat aikanaan P-P Petelius ja Aake Kalliala, jotka jatkoivat Hymyhuulissa (hyvä sketsisarja) kehitetyillä hahmoilla seuraaviin sarjoihinsa Pulttibois ja Manitbois (kerrankin osuva nimi), joissa he häpeilemättä lypsivät loputtomiin jo kauan sitten kuollutta lehmää. Mutta isolle osalle kansaa sarjat taisivat olla mitä parhainta viihdettä. Kertoi jotain aivotoiminnan tasosta, jos kykeni nauramaan totaalisen ala-arvoiselle aivoripulille.

Veskun Uuno Turhapuro -toilailut olivat kasarilla parasta A-ryhmää ja varsinaisia rahasampoja, mutta ysärille tultaessa sukellettiin kaikilla mittapuilla pöntöstä alas. Leffojen punainen lanka oli kadonnut historian lehdille ja siitä huolimatta uutta tuuttasi tulemaan. Joka elokuva onnistui alittamaan riman edellistä alempaa. Vielä vähemmän ymmärrystä heruu niille arjen sankareille, jotka pystyvät katsomaan telkkarin Turhapuro-uusintakimaran uudestaan ja uudestaan ja pitää pökellyksiä joka kerta vähintään yhtä hauskoina.

Loiri oli tolkuton monilahjakkuus. Hän oli näyttelijä, laulaja, huilisti, jalkapalloilija, jääkiekkoilija, nyrkkeilijä, vesipalloilija, käsipalloilija, biljardin pelaaja ja naistenmies. Hänen viriliteettinsä on täytynyt kulkea aivan omilla lukemillaan. Vai antoiko ADHD boostia kaikkeen, mene ja tiedä (mitähän sekin tarkoittaa?). Meillä kotona pyöri joitakin vuosia sitten Jalkapalloraketti-kirja vuodelta 1973, jonka kuvituksissa Vesku esitteli maalivahdin torjuntoja. Mihin hän ikinä ryhtyikin, hän onnistui muuttamaan sen käsissään kullaksi. Ja mediahuomio oli taattu.

Loirin laulajan ura ei koskaan uponnut minuun. Loirista alkoi kehkeytyä jo 70-luvulla Suuri (yli)Tulkitsija ja kehitys saavutti lakipisteensä 2000-luvulla. Tästä näkövinkkelistä hänen paras (ja siedettävin) esityksensä on ollut joululaulu nimeltä Tonttu, siis se loputtoman pitkä ”Pakkasyö on ja leiskuen…”. Muuten minulla meni yli ymmärryksen, miten esim. albumeista Ivalo, Inari ja Kasari tuli megasuosittuja. Nämä keuhkotautisen lehtokurpan rohinaa muistuttavat tulkinnat saivat sekä keskikaljakansan että kulttuuripiirit vetistelemään joukkopsykoosissa ja nimittämään Loirin kansallispyhimykseksi. Minun korvissani Loiri veti kaiken niin överiksi, että aloin epäillä hänen esiintyvän kieli poskessa kokeillen, mikä vielä menee läpi.

Ehkei ole syytä epäillä hänen vilpittömyyttään. V-M Loiri oli ilmeisesti heittäytyjä (ilmankos kaikki maalivahtihommat kiinnostivat), joka antoi sielunsa, ruumiinsa ja sydämensä siihen, mitä teki. En toki osaa kuin arvella, että laulajan hommissakin hän varmaan vajosi jonkinlaisiin ”tiloihin” eikä kai osannutkaan toimia muulla tavoin kuin satakymmenen lasissa. Oli aika Veskunkin lähteä, mutta paljon hän ehti. Olisi tainnut suomirockin historian kannalta niinkin merkittävää lauluntekijää kuin Jussi Hakulinen kismittää tapa, jolla hänet sivuutettiin, koska meni kuolemaan päivää ennen Loiria. Sitä voi ihan vapaasti funtsia legendan biisilistaa: Likaiset legendat, Särkynyt enkeli, Antakaa heidän juosta, Kuorotyttö, Joutsenlaulu, Rakkaus on lumivalkoinen, Hän tanssi kanssa enkeleiden, Voima, Rouva Paju ja jatkuu ja jatkuu. Ja vaikka Vesku osasikin tehdä lähes kaikkea ja oli Suuri Taiteilija, niin biisejä hän ei tehnyt. Kevyet mullat Jussi, jäit taas varjoon, etkä saanut sinäkään valtiollisia hautajaisia. Eikä Lindholmin Olli.

Jälki-jussitukset: Kiitos Hakulisen Jussi myös Yö:n biisistä Tie sydämeeni (albumilta Kuolematon 2005). On yksi omista suosikeista, vaikka helmasyntikliseiset sanoitukset pikkasen kirskuvat hiekkana rattaissa.