Kirjoitan, onko siihen jotain sanottavaa?

Jatkoa ajanlaskun aamuhärmästä.

Ilmanvaihtohormissa on suuren turhailujuhlan tuntua. Pian tutuiksi tulevilla riveillä kirjoitan blogikirjoituksen blogikirjoituksistani. Joko taas. Kyllä taas, koska voin tehdä blogissani just, mitä haluan, joten siitäs scheisse, arvon ajatusteni lukija(t). Minä kirjoitan ihan mistä vain, mitä ikinä päähäni pälkähtää, silmiini välkähtää tai korviini särähtää.

Tänä yönä, kun tähdet yhä suosivat rohkeaa, vaikka onkin päivä tai ilta tai ehkä ei, kuitenkin jokin vuorokauden aika, mutta siitä huolimatta tarkalleen 31.12.2025 palloillen jossain kauppakeskuksen välipäivähelvetin esikartanoissa, vaikka ehken ole enää sielläkään, olen kirjoittanut tämä sutjakkaasti etenevä kokonaisuus mukaan lukien 300 nerokasta, verokasta, kehokasta, vinokasta, pinokasta, himokasta, kohokasta, kasta gris också, tuhokasta, öhökasta ja ennen kaikkea, framför allt, kaikkea mahdollista järjen kukkuvan äänen rajaseuduilla sukkuloivaa postausta. Vaikken enää koskaan kirjoittaisi mitään, olen hiton iloinen, että ylipäätään aloin kirjoittaa. Btw jos en kirjoita enää mitään, on se merkki siitä, että olen jättänyt puurolusikan narikkaan. Tein vuonna 2010 itselleni ison palveluksen, vaikken silloin ymmärtänyt homman hienoutta. 15 vuotta, eikä suotta, on hemmetin pitkä aika ihmisen elämässä. Vanhenin tuossa ajassa 34-vuotiaasta 49-vuotiaaksi. Lapseni vanhenivat samassa ajassa 2- ja 4-vuotiaista 17- ja 19-vuotiaiksi. Ja se jos jokin antaa perspektiiviä (tai persnettoa) ajan kulumiselle.

Olen rakastanut tätä harrastusta. Oli kompuroivia vuosia, varsinkin 2022-2024, jolloin tuijottelin tyhjyyteen tai omaan napaan tai vaikka sinne, enkä nähnyt enää pituus- enkä leveysakselia enkä sielun syvyysulottuvuuteen, mutta selvisin lopulta siitäkin voittajana, a wiener takes it all, ainakin toistaiseksi. Löysin kuitenkin uuden punaisen langan, uuden inspiraation ilmaista sitä, mitä olen.

Kun kelailin läpi tuottamaani tekstimassaa, sain käsityksen, ettei tyylini (?) ole muuttunut juuri mihinkään 15 vuoden aikana. Joku voisi kysyä, missä on henkinen kypsyminen. Se on siellä rivien välissä, usko pois. Tunnustan, että vuodatukseni ovat viime aikoina kääntyneet aika ajoin selvästi henkilökohtaisemmiksi johtuen extremistisistä eksistentialistisista yms. kriiseilyistä. Se on tuonut vakavampia sävyjä tekstiin. Mutta muuten kautta aikain kaikessa paistaa sama virnuilu ja sarkastinen ote käsittelyssä olevia aiheita kohtaan.

Hauskaa on ollut. Siis minulla, sillä on toissijaista, onko kenelläkään muulla ollut. Tein pikku projektin ja tsekkasin 299 aiempaa aikaansaannostani pikaisesti. Kahlattuani koko kirjoitusteni tuhkavuoren läpi tein tilaston siitä, mitkä ovat olleet keskeiset johtoajatukset postauksissani. Mitä jäi vetävän käteen, ei pää, mutta:

• Henkilökohtaista avautumista, ts. tilitystä, muisteloita, aivoituksia, jne. (onneksi valtaosa ei järin vakavalla naamalla tehtyjä): 60 kirjoitusta eli 20 % koko roskasta.
• Kirjoista, kirjoittamisesta ja kieleen liittyvistä juiduista: 50 raapustusta eli 16,7 %.
• Pelkkää pelleilyä -kategoria, eli puhdasta spedeilyä, tolloilua, perseilyä, you name it, I fuckin’ did it, and will do it again: 49 kpl eli 16,3 %.
• Musiikkiin liittyvää hölötystä: 25 kpl eli 8,3 %.
• Fiktiivisiksi luomuksiksi (jollain tasolla) tulkittavat tuherrukset: 24 kpl eli 8 %.
• Vinoilua suomalaisuudesta: 14 kpl eli 4,7 %.
• Vittuilua, viisastelua, julistamista, ”setä neuvoo” -fiilis: 14 kpl eli 4,7 % (ts. tekstejä, joista jää hienoinen paskan maku suuhun, eli ei hyvä).
• Taloudellisen ajattelun perusteita: 12 söherrystä eli 4 %.

Ja niinpä niin, emme puhkea kyyneliin, emmekä sano näkemiin, sillä aion yhä katsoa sinua suoraan silmiin. Näin näimme blogikirjoituksen numero 300. Näyttää hienolta nollineen kaikkineen. Tämä on myös 60. kirjoitus vuodelle 2025. Käsittämätön luku lukuisten laihojen vuosien jälkeen. Olenpa ollut luova pikku pirulainen. Minulle riittää omat onnitteluni, koska en havainnut onnittelijoiden jonoa ovellani. Rappurallin havaitsin, mutta se ei onnitellut, vaan makasi tuppisuuna typerä ilme kasvoillaan. Vanhaa suomalaista sananlaskua siteeraten: Kukas ketun hännän nostaisi, tuskinpa kukaan, jos se on ollut koko ajan kainalossa.

Jälkikirjoituksen jälkinäytöksen epilogi: Syvä kiitos ja kumarrus, isot rispektit, high fivet ja fist bumpit myös jälkikirjoituksille, jotka ovat esittäneet tärkeää sivuosaa ainakin tsiljoonassa kirjoituksessani.

No toki toinen bonusjälkikirvoitus: En osaa seistä päälläni, mutta osaan istua perseelläni.

Isäsuhde vailla verta(a)

Minulla on ollut aina hieman erikoiset välit isääni. Vaikka hän oli tukipilarini kaikkina aikoina ja hän oli se, joka ajoi minua opiskeluissani hyviin arvosanoihin ja yliopisto-opiskelijaksi, niin teini-iän saavutettuani emme ole tulleet koskaan oikein toimeen. Olin punainen vaate hänelle. Mutta ymmärrän sen.

Isäni oli kansakoulussa täysi tollo, vaikka se kuulostaa törkeältä lausunnolta omaa isää kohtaan. Mutta ei, hän ei ole koskaan ollut mikään ruudinkeksijä. Isälläni oli aina kova yritys esittää itseään fiksumpaa ja sivistyneempää, kun olin nuori, ja ilmeisesti se jollain tavalla toimikin, mutta minä näin aina hänen lävitsensä.

Isäni oli tapaus, joka lähti 16-vuotiaana Sysmän maaseuduilta rahtilaivaan Atlantin merille. Vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin hänestä tuli laivanrakentaja levyseppä-ammattitittelillä. Kiitos hänen vaatimuksensa ja kannustuksensa, minusta tuli korkeakoulutettu, älykäs ja terävä(kielinen) kaveri. Mutta se alkoi toimia häntä vastaan.

Teini-iässä kaikki sai alkunsa. Opin esittämään perusteltuja vastakkaisia mielipiteitä. Ja opin esittämään ne hyvin. Isälläni oli heikko sietokyky vastakkaisia mielipiteitäni kohtaan. Enkä minä yleensä antanut periksi ennen kuin homma lähti hanskasta. Muistan erinäisiä tapauksia, kun aikamme väiteltyämme hänen verisuonensa alkoivat pullistua päässä ja puna nousi kasvoille. Joskus hän kävi jopa kraiveleihin kiinni, jotta sai minut hiljaiseksi. Hän näytti silloin niin hurjistuneelta, että tajusin tukkia turpani. Iso ongelma oli siinä, että isäni oli sitten avioeron jälkeen kasvanut henkisesti jyrkempään suuntaan ja varsinkin vanhemmalla iällä hänen mielipiteitään ei tullut kyseenalaistaa. Ja minähän olen osannut tehdä sen.

Kaikki nämä käsittämättömät vuosikymmenet olemme olleet törmäyskurssilla. Esimerkiksi ajo-opetus aikoinaan loppui kymmenessä minuutissa, koska isäni sai raivokohtauksen erinäisen sananvaihdon jälkeen ja lopetti homman siihen. Kaikki nuo vuodet on ollut vähän väliä rähinä päällä, mikä on sinällään vähintäänkin erikoinen asetelma, koska koko pienen elämäni olimme aina minä ja isä kimpassa.

Nyt, kun isäni on 77-vuotias ja minä 49-vuotias, sotatila on edelleen käynnissä. Ikääntymisen myötä kommunikointi tuntuu hankaloituvan entisestään. Viimeksi pari päivää sitten isäni kävi joulukahvilla ja tilanne kehkeytyi mielenkiintoiseksi. Isäni esitti bravuurinsa. ”Osaatko olla hetken hiljaa!”, ”Keskeytätkö sinä minut?!”, jne., hän keuhkosi. Parhaat hetket koettiin, kun olin sanomatta mitään ja siitä huolimatta hän komensi minua olemaan hiljaa. 17- ja 19-vuotiaat lapseni pidättivät nauruaan kahvipöydässä. Itselläni oli hämmästynyt ilme kasvoilla, koska en tosiaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Mutta eipä siinä mitään uutta ollut. Sitä samaa, joka on jatkunut 35 vuotta.

Viimeksi tänään sain isäni lyömään luurin korvaani. Se tapahtui 10 minuutin sisällä. Täysin absurdia, mutta niin mahtavan totta. Kuinka nopeasti päästään sääilmiöiden toteamisesta sääennusteiden seuraamiseen ja siitä edelleen television katseluun, ja väärintulkintojen ja provosoinnin kautta (kiitos itseni) saavutamme tilanteen, jossa puhelu loppuu seinään. Sillä kertaa ärsytin tahallani, koska hänen näkemyksensä rassasivat minua. Eikä konflikti pääty ennen kuin toinen meistä vetää viimeisen henkäyksensä.

Hank Moody - A True Bromance

Tutustuin Henry James ”Hank” Moodyyn ensimmäisen kerran keväällä 2008. Heti ensiesittäytymisen myötä oli selvää, että tämän kaverin vetovoimaa ei pidä aliarvioida. Varsinkin miespuolisen väen kannalta oli parempi, että oli hyvää pataa Hankin kanssa, eikä joutunut törmäyskurssille hänen kanssaan. Kyse ei ollut Hankin kohdalla fyysisistä vahvuuksista, tai tavallaan oli ainakin seksuaalisessa mielessä, vaan hänen ylivertaisesta sanavalmiudestaan ja kyvystään ottaa tilanne kuin tilanne haltuunsa. Viiltävä äly, terävyys, itsevarmuus ja reagointinopeus toivat Hankille kilpailuedun sosiaalisessa kanssakäymisessä erityisesti suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen. Siksi oli eduksi, että miehenä oli samalla puolella Hankin kanssa. Se toi mukanaan monenlaisia etuisuuksia sekä toki myös ongelmia.

Hank Moody oli ammatiltaan kirjailija. Suvereeni puhumisen lahja ja taiturimainen sanaston käyttö olivat hänen keskeisiä vahvuuksiaan. Moody julkaisi kolme romaania: South of Heaven, Seasons in the Abyss sekä God Hates Us All, josta muodostui hänen suurin hittinsä. Romaanien mainiot nimet ovat sattumoisin myös legendaarisen thrash metal -bändi Slayerin julkaisemien albumien nimiä.

Kirjoitan Hankista menneessä aikamuodossa, koska hän oli päähenkilönä seitsemän kautta jatkuneessa ja vuonna 2014 päättyneessä tv-sarjassa Californication. Sarja vangitsi kiinnostukseni heti. Suorasukainen epäsovinnainen kirjailijaretku, joka kärsii menestysromaaninsa jälkeisestä tyhjän paperin kammosta, eli englannin kielessä ”writer’s block” -ilmiönä tunnettu psykologinen takalukko. Hank Moodya esitti David Duchovny, jota olin digannut jo Salaisten kansioiden (X-Files) läpimurtoroolinsa (Fox Mulder) aikaan. Hank on keski-ikäinen sinkku, jonka liitto hänen todellisen rakkautensa kanssa hajosi, hän vonkaa joka välissä ex-vaimoaan takaisin, myös nykyisten miesystävien edessä, ja antaa välillä kyseenalaista esimerkkiä teini-ikäiselle tyttärelleen. Aikansa hän käyttää päihteisiin, irtosuhteisiin sekä hanttihommiin, mm. kirjoittamalla blogia Hell-A Magazineen. Täytyy vajota todella alas, jos kirjailija nöyrtyy kirjoittamaan blogia, näkee Hank asian.

Hank Moody on kaikesta hälläväliydestään, cooliudestaan ja itsevarmuudestaan (sellaista henkilöä kuvaa nuorten tällä hetkellä suosima sana ”nonchalant”) huolimatta traaginen hahmo. Hän on tuuliajolla L.A.:ssa, eikä ei pysty kiinnittymään mihinkään. Käytännössä hänen ainoa pelastusrenkaansa on hänen tyttärensä Becca, joka antaa Hankille tarkoituksen läpi sarjan. Vähän väliä hän pyrkii pääsemään takaisin ex-vaimonsa Karenin suosioon ja onnistuukin silloin tällöin, mutta jo seuraavassa käänteessä saa toiminnallaan osakkeensa romahtamaan ja vedettyä mahdollisuutensa vessasta alas.

Hank on reitiltään eksynyt risteilyohjus itsetuhoisessa käyttäytymisessään, mutta pystyy kuitenkin elämään itsensä kanssa, koska hän lopulta uskoo tuovansa perheensä takaisin yhteen. Hän on mielipiteistä välittämättä aina oma häpeämätön itsensä, välillä vastenmielinen ja välillä vastustamaton. Hank Moodyn ainoa oikea ystävä ja uskollinen wingman on hänen agenttinsa Charlie Runkle, ja parivaljakko pitää kolhuista ja kuopista huolimatta yhtä.

Koin hätkähdyttävän oivalluksen. Kun aloin miettiä tätä juttua ja keriä vyyhtiä ajassa taaksepäin, on Hank tainnut myötävaikuttaa oman kirjoitusharrastukseni alkamiseen. Diggasin ihan kybällä Californicationia, koska se oli poikkeuksellinen ja julkea, ts. todella erilainen kuin silotellut ja sliipatut jenkki-sitcomit, joten eipä ihme, että sitä esitettiin myöhäisillassa. Väljästi ajatellen minulla taisi olla bromanssi Hankin kanssa, ja ajankohta näyttäisi sopivan hyvin yksiin oman kirjoittamisharrastukseni kanssa. Tarkoittaa tämän blogin starttia 14.9.2010. Jos näin todella tapahtui joko tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla: thanks bro, I owe you a big one!

Jälkijöpötys: ”Bromancen” lisäksi opin sarjasta myös toisen bro-alkuisen sanan: ”Broner”, eli hetkellisen heteroseksuaalisen syvän tunneyhteyden kokeminen miespuolista ystävää kohtaan, mikä tässä tapauksessa yltää erektioon asti, kuitenkaan ilman minkäänlaisia homoseksuaalisia taipumuksia.

Kulissitodellisuuden sietämätön kurimus

“Todellisuus on realityy”, olisi kuningasmäkikotka Matti Nykänen voinut sanoa aikoinaan. Mutta ei sanonut. Samoin Masan suusta olisi voinut kuulla sellaisia kuolemattomia aforismeja kuin ”reality on laiffii”, ”elämä on todellista”, ”lähti kuin hauki kättelystä”, ”kankeana kuin lumiukko heinäkuussa”, ”panettaahan sitä koko ajan, mutta juodaan nyt ensin”. Mutta ei kuultu.

Maajussille morsian, Ensitreffit alttarilla, Sohvaperunat, Temptation Island, Farmi Suomi; mm. näistä minulla on ollut kunnia silloin tällöin kuulla selostuksia työpaikan lounaspöydässä. Edustan selkeää miesvähemmistöä naisvaltaisessa työpaikassa, joten käsiteltävän töllötarjonnan kirjo olisi varmasti hieman erilainen, jos pöydässä istuisi enemmän kulkusilla varustettuja. Mutta menee se näinkin, kun kuuntelee huuli pyöreänä juttuja ohjelmien sisällöistä.

Edellä mainitut kuuluvat enemmän tai vähemmän kategoriaan ”reality”, joka on käsittääkseni saavuttanut jonkinlaisen valta-aseman tv-tarjonnassa. Epätäyden ymmärrykseni mukaan realityissa on perusideana saattaa ihmiset, julkkikset tai tavikset, poikkeuksellisiin tilanteisiin tai puitteisiin, joissa heidän kuitenkin tulisi käyttäytyä omina aitoina itsenään eli ilman valmiiksi annettuja vuorosanoja. Käyttäytymisen luonnollisuuden kameroiden käydessä voi kevyesti kyseenalaistaa. Olosuhteiden poikkeuksellisuus näkyy siinä, että ympäristö, jossa toimitaan, on arkitodellisuudesta irrotettu, valmiiksi käsikirjoitettu asetelma. Realityn kytkös todellisuuteen on lopulta hyvin löyhä. 

Luontoni ei anna periksi katsoa mainittuja ohjelmia, koska koen ne piinaaviksi. En pysty nauttimaan niistä enkä miellä realityja viihteeksi. Työpaikalla on kuitenkin runsaasti niitä, jotka väittämänsä mukaan rentoutuvat niiden parissa. Ohjelmiin osallistujat saattavat joutua nöyryyttäviin ja myötähäpeää aiheuttaviin tilanteisiin, esim. peräkammarin jyväjemmari tuupataan treffeille morsianehdokkaiden kanssa ja sitten killitetään väkinäistä ja piinallista tapahtumaa, jossa molemmat katsovat varpaisiinsa eivätkä keksi mitään sanottavaa. Monet osallistujat osoittavat suorastaan sisäsyntyistä tarvetta nolata itsensä täydellisesti televisiossa. Sitä on julkisuushuoraaminen parhaimmillaan.

Mutta toisaalta, saatoin olla toisaalla, tai jonkun toisen alla. Katsottuani kovasti kehutun rikossarjan Task (HBO Max), aloin pohtia viihdettä ja viihtymistä. Task oli ahdistavaa matskua, joten en voi kehua sanan varsinaisessa merkityksessä viihtyneeni sen parissa, vaikka genressään se olikin hyvin tuotettua settiä. Väkivaltaa, huumeita, kylmäverisiä murhia, kiduttamista, ahdistuneita ihmisiä, psykoottisia sairaita ihmisiä, surkeita ja vielä surkeampia kohtaloita. Ei millään tavoin rentouttavaa sisältöä. Todellisuus tuuttaa jatkuvalla syötöllä samaa materiaalia reseptoreihimme. Sitä vasten on täysin ymmärrettävää sallia itselleen hetkellisen aivopesun tyhjänpäiväisen hötöohjelman ääressä. Ei pääpoloista pidä koko ajan kuonassa kylvettää.

On ikioman korvienvälini ongelma, että luokittelen reality-tyyppiset ohjelmat facepalm-kategoriaan. Viihdettä on jokaiselle juuri se, minkä itse kokee viihdyttäväksi ja mistä nauttii. Ainahan voi naureskella toisten keuhkoamiselle jostain metsäselviytymisseikkailusta tai parisuhdeseksileikeistä, mutta naureskelun tulee olla hyväntahtoista. On egoistista alleviivata omaa ”älyllisyyttään” käyttämällä keppihevosena toisten persoonallisia metodeja rentoutua ja irtautua arjesta. Niin hiton hölmöiltä kuin ne itsestä tuntuisivatkin.

Jälkikäsitelty kirjoitustodellisuus: Tehtiin Matistakin aikoinaan realitya. Mutta hänen elämänsä oli realitya ihmeellisempää.