Tänään oivalsin, että moottorisaha on työkaluna äijämäisyyden huipentuma. Kaikilta mieheksi itsensä tunnistavilta ja tunnustavilta pitäisi löytyä moottorisaha kaapista. Moottorisahan pitää olla oikea polttomoottorikäyttöinen peli eikä mikään nolo sähköjohtorimpula. Sähkökäyttöiset sahat on tarkoitettu kyvyttömille sekä naisille ja lapsille. Sellaista käyttää yli kahdeksankymppinen isoäitinikin. Ajatelkaapa vaikka metsuria viemässä sähkömoottorisahaansa ja parin kilometrin jatkojohtoroikkaa metsään.
Tietenkään pelkkä moottorisaha kaapissa ei riitä. Sahan täytyy tulla myös ulos kaapista. Sahansa suvereenisti hallitseva ammattimies on tosimies. Sahaa käytettäessä suojavarusteisiin kuuluvat kauhtunut t-paita, farkut ja varvastossut vuodelta 1984. Kypärät, suojavisiirit ynnä muut turvarukkaset on keksitty liian myöhään rinnasta vieroitettuja epävarmoja ressukoita ja työsuojeluviranomaisia pelkääviä varten.
Voiko sitä kuvitella hienompaa näkyä kuin tosimies istumassa aamukasteisessa metsässä juuri kaadetun puun kannolla ja nauttimassa hyvin ansaittua aamuoluttaan (0,33 litran lasipullosta) uskollinen moottorisaha vierellään. Sahan on oltava luotettava kuin suomalainen ydinvoimala, joten sitä ei haeta Hong Kong -tavaratalosta. Sieltä voi saada käteensä vaikka millaisen hasardiviritelmän, jolla korkeintaan saa itsensä hengiltä. Joka paikkakunnalta löytyy varmasti paikallinen Pehkosen Kone ja Erä, josta saa oikeita sahoja, kuten Stihl tai Husqvarna. Suomalaista moottorisahaa ei valitettavasti ole markkinoilla nähty enää aikoihin.
Ja kuten sanottua, moottorisahan omistava mies on äijä sanan oikeassa merkityksessä. Jonenikulat ja jounihynyset eivät ole äijiä nähneetkään. Moottorisahan omistava mies ei paukuta päätään televisiossa, lehdissä tai blogeissa. Miehen (ja moottorisahan) teot puhuvat omaa kieltään. Alhaisesta testosteronitasosta tai kivesten vajaatoiminnasta kärsiville pitäisi määrätä lääkitykseksi moottorisahan käyttöä.
En ole koskaan omistanut moottorisahaa. Onneksi en, koska luultavasti saisin sillä irrotettua kaikki jäsenet ruumiistani. Toisaalta pelko on turha, koska tuskin saisin käyntiin sellaista vehjettä. Enkä varmasti saisi ikinä vaimolta lupaa edes koskea niin vaaralliseen laitteeseen.
torstai 21. huhtikuuta 2011
tiistai 19. huhtikuuta 2011
Uusi Suomi -lehden Puheenvuoro
Uusi Suomi -nettilehdellä on Puheenvuoro-niminen blogipalvelu, johon on hilautunut lukuisia maamme sanavalmiita yksilöitä. Blogipalvelu edustaa monivivahteista ajatteluallasta, jossa mielipiteet käyvät päättymätöntä sotaansa.
Puheenvuoro-blogipalvelun juju ei oikeastaan ole varsinaisissa blogikirjoituksissa, vaan niistä seuraavissa loputtomissa kommenttiketjuissa. Kommentit ovat palvelun parasta antia. Siellä blogistit käyvät toistensa kimppuun ties mistä aiheesta ja hyökkäävät toisten mielipiteitä vastaan pääosin nokkelin sanankääntein. Huumori on keskeinen syy lukea kommentteja. Itse blogikirjoitus voi olla viime kädessä yhdentekevä, kun kommenttipuolella lähtee mylly kunnolla pyörimään. Nokkeluuksien viljely ja toisen nollaamisen halu on oikeastaan niin silmiinpistävää, että panee joskus miettimään, kuinka moni on palvelussa mukana tosissaan ja kuinka moni pelkästään ärsyttääkseen jotakin toista osapuolta. Toki tällaisille foorumeille hakeutuu monenlaisia fundamentalisteja ja muuta ei-toivottua ainesta, mutta toisaalta heilläkin on oikeus (älyttömään) mielipiteeseensä. Samoin puhtaasti asiallisella linjalla pysytteleviäkin on. Mutta kommenttiketjussa alkaa sirkus ja se on todellista huvia.
Puheenvuorossa nousee kulloinkin pintaan jokin ajankohtainen aihe, josta rähistään aikansa, kunnes aihe korvautuu uudella aiheella. Tällä hetkellä päivänpolttava aihe on eduskuntavaalien tulos. Kirjoittajia on joka lähtöön: poliitikkoja, vaikka minkä asian aktivisteja, nuoria, eläkeläisiä, toimittajia, insinöörejä, ”juntteja”, avohoitopotilaita, tosikkoja, vääräleukoja, julkkiksia, pappeja, jne. – kaikki yhtenä kauniina sekamelskana. Tosin nimekkäämmät ihmiset harvoin sortuvat ”pieksemään suutaan” kommenttiketjuissa. Heillä on ilmeisesti maine varjeltavanaan ja muutakin tekemistä.
On myönnettävä, että minullakin olisi jonkinmoista hinkua liittyä tuohon hulvattomaan joukkoon ja koitella taitojani noissa sanankäytön mittelöissä. Puheenvuorossa on eräitä hyvin teräväkielisiä ja -kynäisiä (terävänäppäimistöinen ei kuulosta hyvältä) fiksuja kirjoittajia, jotka tekevät minut epävarmaksi ajatuksen järkevyydestä. Voisin joutua hyvin helposti alakynteen. Samaan hengenvetoon on todettava, että ohuella tieto- ja järkipohjalla toimivien tollojen määrä on suurempi kuin edellisten. Ei tee yhtään mieli arvioida, kumpaan joukkoon minä kuuluisin. Toisaalta tollot ovat usein juuri hauskimpia tapauksia, eikä minulla ole edes mainetta, jota varjella. Eli olisi samantekevää, kenen joukoissa seisoisin. Vaan ehkä ei sittenkään. Juupaseipäs vaarinhousut kirvesvartta nakkikioskille. Ja oravat pois lintulaudalta!
Puheenvuoro-blogipalvelun juju ei oikeastaan ole varsinaisissa blogikirjoituksissa, vaan niistä seuraavissa loputtomissa kommenttiketjuissa. Kommentit ovat palvelun parasta antia. Siellä blogistit käyvät toistensa kimppuun ties mistä aiheesta ja hyökkäävät toisten mielipiteitä vastaan pääosin nokkelin sanankääntein. Huumori on keskeinen syy lukea kommentteja. Itse blogikirjoitus voi olla viime kädessä yhdentekevä, kun kommenttipuolella lähtee mylly kunnolla pyörimään. Nokkeluuksien viljely ja toisen nollaamisen halu on oikeastaan niin silmiinpistävää, että panee joskus miettimään, kuinka moni on palvelussa mukana tosissaan ja kuinka moni pelkästään ärsyttääkseen jotakin toista osapuolta. Toki tällaisille foorumeille hakeutuu monenlaisia fundamentalisteja ja muuta ei-toivottua ainesta, mutta toisaalta heilläkin on oikeus (älyttömään) mielipiteeseensä. Samoin puhtaasti asiallisella linjalla pysytteleviäkin on. Mutta kommenttiketjussa alkaa sirkus ja se on todellista huvia.
Puheenvuorossa nousee kulloinkin pintaan jokin ajankohtainen aihe, josta rähistään aikansa, kunnes aihe korvautuu uudella aiheella. Tällä hetkellä päivänpolttava aihe on eduskuntavaalien tulos. Kirjoittajia on joka lähtöön: poliitikkoja, vaikka minkä asian aktivisteja, nuoria, eläkeläisiä, toimittajia, insinöörejä, ”juntteja”, avohoitopotilaita, tosikkoja, vääräleukoja, julkkiksia, pappeja, jne. – kaikki yhtenä kauniina sekamelskana. Tosin nimekkäämmät ihmiset harvoin sortuvat ”pieksemään suutaan” kommenttiketjuissa. Heillä on ilmeisesti maine varjeltavanaan ja muutakin tekemistä.
On myönnettävä, että minullakin olisi jonkinmoista hinkua liittyä tuohon hulvattomaan joukkoon ja koitella taitojani noissa sanankäytön mittelöissä. Puheenvuorossa on eräitä hyvin teräväkielisiä ja -kynäisiä (terävänäppäimistöinen ei kuulosta hyvältä) fiksuja kirjoittajia, jotka tekevät minut epävarmaksi ajatuksen järkevyydestä. Voisin joutua hyvin helposti alakynteen. Samaan hengenvetoon on todettava, että ohuella tieto- ja järkipohjalla toimivien tollojen määrä on suurempi kuin edellisten. Ei tee yhtään mieli arvioida, kumpaan joukkoon minä kuuluisin. Toisaalta tollot ovat usein juuri hauskimpia tapauksia, eikä minulla ole edes mainetta, jota varjella. Eli olisi samantekevää, kenen joukoissa seisoisin. Vaan ehkä ei sittenkään. Juupaseipäs vaarinhousut kirvesvartta nakkikioskille. Ja oravat pois lintulaudalta!
torstai 14. huhtikuuta 2011
Vaaliehdokkuus on prostituutiota
(Kirjoitelman lukemiseen sopiva taustabiisi: Miljoonasateen Vallankumous evp)
Taas on yhdet vaalit tuloillaan. Tällä kertaa valitaan valtakunnan parhaimmat sanansasyöjät Arkadianmäelle. Jokainen ehdokas lupaa edistää sitä asiaa ja ajaa tätä asiaa, vaikka todellisuudessa he toteuttavat eduskunnassa vain ja tasan tarkkaan puolueen linjaa, ja siinä sivussa edistävät reippaasti myös omaa etuaan. Ja kun koittaa hallituksen muodostamisen aika, niin jokainen puolue unohtaa vaikka koko vaaliohjelmansa ollakseen hyvää pataa voittajapuolueen kanssa. Miten niin yltiökyynistä?
Eduskuntaa vesi kielellä odottavilla puolueiden jonokkailla on yllättävän paljon yhteneväisyyksiä prostituoituihin. Tiedän, että joku siellä kiljuu (nam… kiljua) tämän olevan kaikkea muuta kuin omaperäinen ajatus, mutta kirjoitan aiheesta joka tapauksessa, koska se on lystiä. Molemmissa maleksitaan toreilla ja kadun kulmilla itseään kaupittelemassa, molemmissa ansaintapotentiaali on kova (riippuen siitä kuinka houkuttelevaksi pystyy itsensä ”naamioimaan”) ja molemmissa ylhäällä on sutenööri naruja vetelemässä ja pitämässä todellista valtaa.
Olen useana aamuna saanut todistaa yhden edustajaehdokasprostituoidun itsensä kaupittelua erään torin laidalla. Silmiin on pistänyt se, että kokoomusihmepoika on ollut joka kerta varsin kärsivän näköinen ja vaitonainen. Puhepuolta on ollut hoitamassa aina joku muu ja hän on ollut debatissa sivustakatsojana. Melkoisen kontrastin luo hänen vaalivankkurinsa vieressä seisova messevä banderolli, jossa kaveri poseeraa puku päällä rento voittajan ilme kasvoillaan. Mahtipontisen vaalilakanan vieressä utuisen hyperkosteassa kevätaamussa kyhjöttää lyhyt mustaan Gore-Tex-takkiin sonnustautunut eksynytilmeinen nulikka. Ohi kulkiessani olen tuntenut säälinsekaista vahingoniloa kaveria kohtaan. Ei ole herkkua kuunnella kylähullujen päätöntä paasausta, koska mitä politiikan kansanversioon tulee, on hurjimmat huru-ukot aina eniten äänessä. Fiksut ja järjissään olevat tajuavat vaieta tietämättömyytensä. Eikä se vielä mitään, että saa kuunnella korvat punaisena mitä älyttömimpiä möläytyksiä, vaan arvokas äänestäjäkandidaatti pitäisi lisäksi ottaa vakavasti ja vastata hänen argumentointiinsa asiallisesti, vaikka käsi jo hapuileekin kännykältä pakkohoitolaitoksen numeroa (miksi ehdokkaalla olisi pakkohoitolaitoksen numero talletettuna kännykässään?).
Hurjimpia juttuja kuulin ties kuinka monennen käden tietona erään jo pitkään maan eturivin poliitikkona ja ministerinä toimineen konkarin kampanjoinnista. Mies kuulemma kiertää kaikki maakunnan vanhusten hoitolaitokset ja jättää vähintään kynän (kera nimen ja äänestysnumeron) itsestään muistoksi hoidokille. Äänestyspäivänä moni puoli- tai kokodementoitunut kirjoittaa kyseisen ehdokkaan numeron äänestyslippuun, koska muuta ei ole mielessä kuin saatu kynä ja siinä komeileva numero. Kuulostaa siltä kuin joku syyllistyisi häikäilemättömään vanhusten ja sairaiden hyväksikäyttöön omien poliittisten (ja taloudellisten) tarkoitusperien edistämiseksi. Tällaiselle kieroilijalle pitäisi lätkäistä kansanedustajuuden sijaan elinkautinen. Valitettavasti tähän mennessä miehelle on langetettu aina se ensimmäinen.
Nolon lisänsä kampanjointiin tuo ehdokkaiden henkilökohtaiset vaalimainokset. Olen bongannut lehdestä neljän eri ehdokkaan olevan ”inhimillinen tekijä”. Ettekö parempaan pystyneet kuin moiseen latteuteen? Kaipa suurimmasta osasta ehdokkaita löytyy edes hitusen inhimillisyyttä, vaikka joidenkin inhimillisyys voidaan hyvällä syyllä saattaa epäilyksenalaiseksi. Äänestäjäkunnan lipominen on hienovarainen taitolaji. Eräs poikkeustapaus ilmoitti olevansa ”aito muistivammainen, hyvä poliitikko”. Rehellisyydestä tulee plussaa, mutta tuskinpa kukaan haluaa äänestää muistiongelmaista ajamaan kansan asiaa (Kenen asia? Mikä asia?). Täsmennettäköön, että ”kansan asian ajaminen” on vitsi, koska eduskunnassa valtaa käyttävä hallitus ajaa kulloinkin tietyin perustein luokiteltujen kansanryhmien (yrittäjät, suurituloiset, ydinvoiman kannattajat, perheelliset, eläkeläiset, työläiset, maanviljelijät, kestävän kehityksen kannattajat, turkistarhaajat, pääkaupunkiseudulla asuvat, jne.) asiaa muun kansan joutuessa kärsimään päätöksistä. Ei ole yhtä yhtenäistä kansaa saman sateenvarjon alla. Tietty kansanosa seisoo kulloinkin sateenvarjon alla muiden seistessä sateessa.
Mitäpä minä tässä mouruan. Kyllä minullekin kelpaisi kansanedustajan huikea palkka lisineen ja uskomattomine etuineen, esim. saa äänestää omasta palkankorotuksestaan. Ja onhan minullakin monista tärkeistä asioista mielipiteitä ja joistakin (harvoista) ihan järkeviä sellaisia. En vain mitenkään kykene näkemään itseäni puolueen paikallisosaston kokouksessa puimassa asioita, joihin minulla ei ole viime kädessä mitään vaikutusta. Tämän totuuden kieltäminen on varmaan monen ruohonjuuritason rivipoliitikon eteenpäin ajava voima. Sekä tietty vallan- ja rahanhimon sävyttämä unelma etenemisestä politiikan (eduskuntatalon) portailla.
Loppukaneettina: Aionko äänestää? Tietenkin äänestän, kuten olen kaikissa kunnallis-, seurakunta-, EU-parlamentti- ja eduskuntavaaleissa tehnyt. Vain siten voin vaikuttaa. Täytyypä ostaa lisää pumpulipuikkoja.
Taas on yhdet vaalit tuloillaan. Tällä kertaa valitaan valtakunnan parhaimmat sanansasyöjät Arkadianmäelle. Jokainen ehdokas lupaa edistää sitä asiaa ja ajaa tätä asiaa, vaikka todellisuudessa he toteuttavat eduskunnassa vain ja tasan tarkkaan puolueen linjaa, ja siinä sivussa edistävät reippaasti myös omaa etuaan. Ja kun koittaa hallituksen muodostamisen aika, niin jokainen puolue unohtaa vaikka koko vaaliohjelmansa ollakseen hyvää pataa voittajapuolueen kanssa. Miten niin yltiökyynistä?
Eduskuntaa vesi kielellä odottavilla puolueiden jonokkailla on yllättävän paljon yhteneväisyyksiä prostituoituihin. Tiedän, että joku siellä kiljuu (nam… kiljua) tämän olevan kaikkea muuta kuin omaperäinen ajatus, mutta kirjoitan aiheesta joka tapauksessa, koska se on lystiä. Molemmissa maleksitaan toreilla ja kadun kulmilla itseään kaupittelemassa, molemmissa ansaintapotentiaali on kova (riippuen siitä kuinka houkuttelevaksi pystyy itsensä ”naamioimaan”) ja molemmissa ylhäällä on sutenööri naruja vetelemässä ja pitämässä todellista valtaa.
Olen useana aamuna saanut todistaa yhden edustajaehdokasprostituoidun itsensä kaupittelua erään torin laidalla. Silmiin on pistänyt se, että kokoomusihmepoika on ollut joka kerta varsin kärsivän näköinen ja vaitonainen. Puhepuolta on ollut hoitamassa aina joku muu ja hän on ollut debatissa sivustakatsojana. Melkoisen kontrastin luo hänen vaalivankkurinsa vieressä seisova messevä banderolli, jossa kaveri poseeraa puku päällä rento voittajan ilme kasvoillaan. Mahtipontisen vaalilakanan vieressä utuisen hyperkosteassa kevätaamussa kyhjöttää lyhyt mustaan Gore-Tex-takkiin sonnustautunut eksynytilmeinen nulikka. Ohi kulkiessani olen tuntenut säälinsekaista vahingoniloa kaveria kohtaan. Ei ole herkkua kuunnella kylähullujen päätöntä paasausta, koska mitä politiikan kansanversioon tulee, on hurjimmat huru-ukot aina eniten äänessä. Fiksut ja järjissään olevat tajuavat vaieta tietämättömyytensä. Eikä se vielä mitään, että saa kuunnella korvat punaisena mitä älyttömimpiä möläytyksiä, vaan arvokas äänestäjäkandidaatti pitäisi lisäksi ottaa vakavasti ja vastata hänen argumentointiinsa asiallisesti, vaikka käsi jo hapuileekin kännykältä pakkohoitolaitoksen numeroa (miksi ehdokkaalla olisi pakkohoitolaitoksen numero talletettuna kännykässään?).
Hurjimpia juttuja kuulin ties kuinka monennen käden tietona erään jo pitkään maan eturivin poliitikkona ja ministerinä toimineen konkarin kampanjoinnista. Mies kuulemma kiertää kaikki maakunnan vanhusten hoitolaitokset ja jättää vähintään kynän (kera nimen ja äänestysnumeron) itsestään muistoksi hoidokille. Äänestyspäivänä moni puoli- tai kokodementoitunut kirjoittaa kyseisen ehdokkaan numeron äänestyslippuun, koska muuta ei ole mielessä kuin saatu kynä ja siinä komeileva numero. Kuulostaa siltä kuin joku syyllistyisi häikäilemättömään vanhusten ja sairaiden hyväksikäyttöön omien poliittisten (ja taloudellisten) tarkoitusperien edistämiseksi. Tällaiselle kieroilijalle pitäisi lätkäistä kansanedustajuuden sijaan elinkautinen. Valitettavasti tähän mennessä miehelle on langetettu aina se ensimmäinen.
Nolon lisänsä kampanjointiin tuo ehdokkaiden henkilökohtaiset vaalimainokset. Olen bongannut lehdestä neljän eri ehdokkaan olevan ”inhimillinen tekijä”. Ettekö parempaan pystyneet kuin moiseen latteuteen? Kaipa suurimmasta osasta ehdokkaita löytyy edes hitusen inhimillisyyttä, vaikka joidenkin inhimillisyys voidaan hyvällä syyllä saattaa epäilyksenalaiseksi. Äänestäjäkunnan lipominen on hienovarainen taitolaji. Eräs poikkeustapaus ilmoitti olevansa ”aito muistivammainen, hyvä poliitikko”. Rehellisyydestä tulee plussaa, mutta tuskinpa kukaan haluaa äänestää muistiongelmaista ajamaan kansan asiaa (Kenen asia? Mikä asia?). Täsmennettäköön, että ”kansan asian ajaminen” on vitsi, koska eduskunnassa valtaa käyttävä hallitus ajaa kulloinkin tietyin perustein luokiteltujen kansanryhmien (yrittäjät, suurituloiset, ydinvoiman kannattajat, perheelliset, eläkeläiset, työläiset, maanviljelijät, kestävän kehityksen kannattajat, turkistarhaajat, pääkaupunkiseudulla asuvat, jne.) asiaa muun kansan joutuessa kärsimään päätöksistä. Ei ole yhtä yhtenäistä kansaa saman sateenvarjon alla. Tietty kansanosa seisoo kulloinkin sateenvarjon alla muiden seistessä sateessa.
Mitäpä minä tässä mouruan. Kyllä minullekin kelpaisi kansanedustajan huikea palkka lisineen ja uskomattomine etuineen, esim. saa äänestää omasta palkankorotuksestaan. Ja onhan minullakin monista tärkeistä asioista mielipiteitä ja joistakin (harvoista) ihan järkeviä sellaisia. En vain mitenkään kykene näkemään itseäni puolueen paikallisosaston kokouksessa puimassa asioita, joihin minulla ei ole viime kädessä mitään vaikutusta. Tämän totuuden kieltäminen on varmaan monen ruohonjuuritason rivipoliitikon eteenpäin ajava voima. Sekä tietty vallan- ja rahanhimon sävyttämä unelma etenemisestä politiikan (eduskuntatalon) portailla.
Loppukaneettina: Aionko äänestää? Tietenkin äänestän, kuten olen kaikissa kunnallis-, seurakunta-, EU-parlamentti- ja eduskuntavaaleissa tehnyt. Vain siten voin vaikuttaa. Täytyypä ostaa lisää pumpulipuikkoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)