Jäinen tuuli kantaa yli veden kaiun kuolleiden maailmasta
Terveiset mustasukkaiselta ivalliselta mereltä
Ja talvi kuluttaa laiturin vajaa, repii juhlitun heinäkuun lyhtyjä
Irti puusta ja kivestä tehdystä maailmanpyörän luurangosta
(Haluan sinut, olet minun, olet vain minun)
(Haluan sinut, olen sinun, olen vain sinun)
Kaupungissa vallitsee ikuinen matalasesonki
Ja ravintolat pysyvät tyhjillään vuoden ympäri
Ja baareissa hylyt takertuvat kiinni
Suremme menetettyä lastia
Ja lumi auttaa sirpaleita maalle
Mustat oksat varjostavat valkoisen talon
En ole ollut täällä sen jälkeen kun kaikki oli sinun
Lumeen ja hiekkaan peittynyt ”myytävänä”-kyltti
Ja verannalla tuulikello laulaa lauluasi
Ja tyhjät ikkunat hakkaavat nyt pitkin yötä
Ja vanhat muistot ovat kuin pyryttäviä hiutaleita
Raudan, myrkyn ja lyijyn peittämää taivasta vasten
Kuin Romeo farkuissa parvekkeellasi
Olen vielä kerran varjo verkko-oveasi vasten
Ja mekkosi on kuin riepuja käsissäni
Enkä jätä edes jalanjälkiä hiekkaan
Mistä Romeo palaa? Mitä Julialle on tapahtunut? Onko Julia jättänyt Romeon ja jäänyt maailmalle? Palaako Romeo nyt takaisin kotikaupunkiinsa lähdettyään sieltä aikanaan Julian kanssa ja toteaa sen kurjistuneen? Oliko autioitunut talo Julian vai asuiko Romeokin siellä? Kokeeko Romeo itsensä vieraantuneeksi ja näkymättömäksi, koska hän ei jätä edes jälkiä hiekkaan? Viitataanko Romeoon ja Juliaan siksi, että nuoruudessa rakastuminen koetaan elämää suuremmaksi ja kaiken kannattavaksi, kunnes törmätään todellisuuteen? Aistiiko tekstistä Romeon pettymyksen ja katkeruuden? Diipa daapa dippa daa.
En efterrätt: Kappaleen outro on, käytetään nyt sanaa aiheellisesti, suorastaan eeppinen. Sen olisi suonut jatkuvan pidempään.
Oj, vilken positiv överraskning, en efterrätt till: Lauri Kemppainen esitti kiehtovan kysymyksen edesmenneen NRGM-verkkojulkaisun (Nuorgam) artikkelissa 13.9.2013: Onko kukaan koskaan onnistunut panemaan Kentin soidessa taustalla? Kemppaisen mielestä pelkkä ajatuskin tuntui mahdottomalta. Rohkenen olla eri mieltä asiasta. Minusta Kentin kyky luoda musiikillaan epätodellinen ja hypnoottinen tunnelma toimisi mitä mainioimmin rakastelun taustalla. Tilanteen voi kuvitella hämyiseen tunkkaiseen makuuhuoneeseen, jossa verhojen läpi siivilöityvät heikot auringonsäteet loisivat tilaan kelmeän värimaailman (kuin Isola-levyn kansi). Kentin kitarat mouruaisivat ja Jocke Bergin laiska ääni valuisi ämyreistä pienellä mutta kuuluvalla volyymilla. Tässä yhtälössä on olennaista, ettei tajua sanoista mitään. Ymmärrän toki niitäkin ihmisyksilöitä, joilla ei millään ota eteen Kentin soidessa. Och en liten juttu ännu: Jos haluaa lukea jonkin toisenkin artikkelin Kentistä, on Juha Itkosen Image-lehdessä 14.3.2016 julkaisema Kent-muistelo ihan käypää tavaraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti