Tehdään ensin selväksi, että siitä konkreettisimmasta miehisyyden mitasta en mainitse sanallakaan, koska… niin. Mutta oli aikoja, jolloin minäkin jollain alitajuisella tasolla kuvittelin, että miehisyys ilmestyy pojannulikkaan jollain ihme trikeillä.
90-luvun puolenvälin jälkeen elin vaihetta, jolloin aloin tutustua elämässä uusiin isojen poikien pelisääntöihin, jotka olivat aiemmalle egolleni täysin vieraita ilmiöitä. Suurimman sysäyksen suunnanmuutokselle antoi tutustuminen pullon henkeen, joka tarjosi tilapäisen avun itsevarmuuden puutteeseen sekä tukki joitakin norsunkokoisia aukkoja sosiaalisen kanssakäymisen taidoissa. Tuota ei ole kiva myöntää, vaikkakaan ei ole mikään poikkeuksellinen ilmiö.
Pidin myös paremmin huolta ulkoisesta habituksestani, kuten jokainen nuori koiras, joka haluaa markkina-arvonsa olevan riittävän kompetentti soidinseurojen pariutumisrituaaleissa. Olin aina merkkituotteiden sekakäyttäjä, sillä dödöt ja sen sellaiset tuoksuttimet hankin Itämeren risteilijöiltä ja vaatteet vähän paremmista tavarataloista (ei siis Citymarketista). Minut oli pienestä pitäen kasvatettu luottamaan Merkkiin™. Takit olivat aina Luhtaa ja farkut Levi’siä ja Dieseliä, ainakin joskus yläasteiässä. Myöhemmin tuli vuoroon Mexx, Matinique, Part Two, Dockers, Cottonfield, yms. Henkkamaukkasukupolven esiinmarssia ei ollut vielä tapahtunut, ja vaikka olisi, minua ei sillä marssilla olisi näkynyt.
Tukkaan tööttäsin kaikenlaisia kuontalokiinnitteitä ja naamaan lääpin ties mitä emulsioita. Meikkaamaan en sentään ryhtynyt, vaikka sellaisestakin olin kuullut. Enkä laittanut korvakorua. Johonkin sentään raja. Miesten itsehoitotuotteiden (itsepetostuotteiden?) käyttö oli lähtenyt nousuun ja buumi löysi tiensä minunkin herkkäuskoiseen mieleeni. Puhuttiin metroseksuaalisuudesta ja David Beckhamista, usein samassa lauseessa. Ostin suomenkielisen Men’s Healthin irtonumeroita ja fantasioin, että minustakin tulee sellainen suurmestari kuin mitä lehden sivuilla maalailtiin. Ihme kyllä hyvin pukeutuvaa hienostunutta lihaksikasta vällyvelhoa ei inkarnoitunut lehtiä selailemalla. Vaikka joka lehdessä kerrottiin viisi varmaa kikkaa uljaisiin vatsalihaksiin, en tehnyt yhtäkään enkä alkanut käydä salilla. Men’s Healthien sisältö oli aivan kuten Cosmopolitanin, mutta ”miehisestä” näkökulmasta. Jutut olivat totaalista aivotonta paskaa, jota ei olisi kannattanut ottaa tosissaan vaan viihteen kannalta. Men’s Health ja kaikki muutkin sen aikaiset suomenkieliset miesten elämäntapalehdet lopetettiin vähin äänin. Olinko minä ainoa pöljä, joka osti niitä?
Miehistyminen/miehisyys on kinkkinen kokonaisuus, jota ei rasvoja sivelemällä, lisäravinteita syömällä tai lihaksiaan pussailemalla saavuteta. Saati viinaa tirpomalla, panoja laskemalla, naisia kyykyttämällä tai viiksiä kasvattamalla. Tässä elämän vaiheessa minulla saattaa olla jokin aavistus siitä (huomaa vahva varauksellisuus), mitä se on, mutta en ala availla asiaa, koska tämä ei ole neuvontapalsta. Enkä myöskään uskalla, koska universaalien lainalaisuuksien lateleminen (nojautuen yksilöllisiin kokemuksiin) johtaa oikotietä uskottavuuden harakiriin. Kyllä asia sitten joskus avautuu, ainakin joillekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti