Tapahtuipa taas kerran tosielämässä. Pääsin kahvitauolla todistamaan erikoista episodia. Kollegani, jolla on ilmeisen rakas ja ikäloppu kissanraato lemmikkinä, paljasti itsestään seikan, joka avasi minulle uuden ikkunan todelliseen eläinrakkauteen.
Työtoverini (nainen) tunnusti, että kun hänen kissansa siirtyy lähivuosina/-aikoina ajasta ikuisuuteen, on hän vakavissaan harkinnut kissansa täyttämistä. Tällainen tunnustus aiheutti kahvipöydässä ansaitusti kuhinaa. Paitsi että se kuulosti jokseenkin (traagisen?) koomiselta ja umpikahelilta, on siinä myös jotain selkäpiitä karmivaa. Asian kuultuani mieleeni pullahti jostain syystä Stephen Kingin teos Uinu, uinu lemmikkini, joka sattuu olemaan taas tapetilla uuden leffaversion myötä.
Toinen työtoverini (mies) tarjosi oitis auttavan kätensä kissan muuttamisessa muistoesineeksi. Hän sanoi, että siihen tarvitaan vain pari pulloa polyuretaania ja täyttöaukkokin löytyy kissasta omasta takaa. Siis takaa. Tieto synnytti luonnollisesti hillittömän irvailujen vyöryn, kun pohdittiin, mitä kaikkea moisesta operaatiosta voisi seurata. Miltä mahtaa kuolonkankea kissa näyttää kirjahyllyssä? Miltä se vaikuttaa, kun nainen työpäivän päätteeksi istahtaa olohuoneen sohvalle, ottaa jäykän kissankalikan syliinsä ja alkaa silitellä sitä? Taitaa ystäväpiirin kyläilyt harveta jatkossa, kun aito kissanukke tervehtii heitä tuimasti olkkarissa. Puhumattakaan siitä, että talon emäntä juttelee sille.
Kuvittelin aiemmin, että näin mielettömään menoon törmää vain suuressa maailmassa eli pääosin Amerikan ihmemaassa, mutta väärässä olin jälleen kerran. Jokunen vuosi sitten tätini hirmurakas katti heitti ruokakuppinsa nurkkaan ja laski kylmät pissat kissanhiekkaan ja mitä tätini teki? Hän krematoi elukan, tai siis teetätti jossain polttohautauksen, ja laittoi tuhkat uurnaan. Nyt kyseinen misse majailee tuhkakupissa hyllyssä kunniapaikalla tai parhaassa tapauksessa yöpöydällä, jotta tätini voi joka päivä vaalia Hänen muistoaan ja muistella lämmöllä miukumaukun kunnian päiviä.
Vaikka tätini toiminta kuulosti jo riittävän sekopäiseltä, vie oman lemmikin täyttäminen ja esille asettaminen kirkkaasti voiton. Tai kenties tämä onkin nykyään jo ihan yleisesti hyväksytty menettelytapa ja olen vain pudonnut tälläkin saralla kehityksen kelkasta. Jos kerran muualla, niin miksei täälläkin. Pidetäänhän täytettyjä eläinten päitäkin seinällä voittopokaaleina. Tai ainakin joskus pidettiin. Jotenkin olin kuvitellut, että lämpimin muisto mistä tahansa nelijalkaisesta ja miksei kaksijalkaisestakin sijaitsee elävän yksilön korvien välissä, eikä sitä edellä esitetyillä silmänkääntötempuilla paremmaksi saa. Toisaalta olisin voinut vaimon kiusaksi täyttää isoäitini ja asettaa hänet keittiön pöydän ääreen tuijottamaan tuomitsevasti vaimoparkaa. No nyt tuli mieleen Alfred Hitchcockin Psyko-elokuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti