Lapsuuteni kesinä muistan tätini miehen olleen enimmäkseen vaitelias herra, joka tyytyi yleensä tarkkailemaan tilannetta mieluummin kuin osallistumaan tai ottamaan kantaa mihinkään. Hän oli hiljainen jörrikkä, joka tavallisesti oli pitkälti omissa oloissaan aitallaan sukumme lomakolhoosissa Sysmän Nuoramoisissa. Joskus hän lohkaisi jotain hauskaa ja naureskeli hilpeänä meille nassikoille, jotka vouhotimme pitkin maita ja mantuja. Aikuisiällä minulle valkeni motiivi sedän käyttäytymiseen. Hän oli kaikki lomansa pääosin päissään.
Tätini siippa oli rekkakuski, joten puhkitallatut polut kuluvat hieman lisää todetessani, että raskas työ vaatii raskaat huvit. Mutta ne olivat tosiaan raskaita huveja, kun minulle myöhemmin valotettiin äijän parhaiden päivien juomatottumuksia. Se oli suurin piirtein pullo kirkasta per lomapäivä, siis joka päivä. Silloin, kun ukko näyttäytyi hekottelevan hilpeänä, oli hän reippaammin maistissa. Ja silloin, kun häntä ei näkynyt päivällä toviin ollenkaan, hän retkotti aitassaan sammuneena. Mies hoiti aina työnsä viimeisen päälle tunnollisesti, mutta kun vaihde meni vapaalle, se oli hellurei.
Tätini taas oli onneksi pääosin selvin päin, koska hänen täytyi pitää huolta kännisen rekkakuskin lisäksi myös kahdesta pojastaan. Hän oli sähäkkä moottoriturpa, jolta tuli juttua konekivääritahtiin. Muistan monesti tilanteita, kun tätini hölötti taukoamatta kaikista mahdollisista asioista rekkakuskiäijälleen ja äijä itse oli vain hiljaa. Hiljaisuus johtui siitä, että mies oli sammumispisteessä. Olisi luullut, että monella urospuolisella olisi pinna kiristynyt taukoamattoman kälätyksen edessä, mutta tällä herralla hilpeät tunnelmat säilyivät sitkeästi. Promillet olivat sen verran kovissa lukemissa. Legendaarisimpina tapauksina olen kuullut sattumuksesta, joka tapahtui kerran muinoin, kun ukko oli taas kerran ollut tillin tallin lähestulkoon valot sammuksissa. Mies oli maannut aitan sängyllä hämärän rajamailla ja tätini oli jäkättänyt vieressä miehelleen tämän tilasta, toki ansaitusti. Äijä oli aikansa kuunnellut tai osittain kuunnellut mäkätystä ja lopulta puolitajuttomassa tilassaan tokaissut: ”Mitä huono huokaa, kun on turva kelkassa.” Tätini kertoi joskus jälkeenpäin, että hän ei pystynyt enää sen jälkeen jatkamaan sättimistä, koska häntä alkoi naurattaa niin paljon.
Herra Rekkamiehenkään terveys ei kestänyt sellaisen kuurin kurimusta loputtomiin. Henki pihisee edelleen, mutta ikäviä terveysongelmia piisaa eikä pullo kallistu enää entiseen tahtiin. Aikaakin on tietty kulunut tuollainen 30 vuotta. Itsekin joskus aikuisiällä salakuljetin Sysmän kyliltä ukolle litran Leijonan, vaikka hänellä terveys reistaili jo tuolloin. Täti oli kieltänyt viinan ottamisen, mutta mies tuli vaivihkaa luokseni, kun olin lähdössä kirkolle (siis Sysmään), ja sujautti minulle kaksikymppisen. Pullo toimitettiin rekkakuskin hellään huomaan niin, ettei tätini havainnut (muuta kuin seuraukset myöhemmin). Sain toki moitteet tädiltäni jälkeen päin.
Nuorempana maistuivat väkevämmätkin, mutta nyt neljän kympin pahemmalla puolella nautintoaineet ovat kallistuneet pääosin mallasjuomien puolelle. Viime kesäkin lipui kivasti käsistä kaljaa lipitellessä ja päivänpaistetta ihmetellessä. Juttu on vaan niin, että kaljahampaan kolottaminen täytyisi saada katkeamaan aina jossain kohtaa. En osaa arvioida, missä määrin pitkän kaavan olutmaistajaiset vaivaavat maksaa, mutta vyötäröseudulla harrastus alkaa näkyä väkisinkin ennemmin tai myöhemmin. Viimeistään, kun liikunnan määrä vähenee kelien huonontuessa. Sisäiset ristiriidat repivät sisintäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti