Ei se ihan noin käänny, vaikka kuulostaakin suomen kielessä sujuvalta noin ilmaistuna. ”When going gets tough, the tough get going” käännettäisiin oikeammin luultavasti ”kun meno menee kovaksi, kovat ryhtyvät toimeen”. Tai kuten hienommin asia ilmaistaan: ”Olosuhteiden muuttuessa vaikeiksi voimakasluonteiset ihmiset panevat toimeksi”.
Olipa kerran joskus 70- ja 80-luvulla kuuluisuutta nauttinut trinidadjatobagolainen artisti Billy Ocean, suomeksi Ville Valtameri ja oikealta nimeltään Leslie Charles, joten artistinimi oli selvästi toimivampi. Hän levytti 80-luvun puolivälissä kelpo hitiksi muodostuneen biisin ”When going gets tough, the tough get going”. Kappale toimi myös soundtrackina vuoden 1985 hittileffalle Niilin jalokivi (The Jewel of the Nile), joka vuorostaan oli jatko-osa edellisen vuoden seikkailupätkälle Vihreän timantin metsästys (Romancing the Stone).
Nostalgiahöyryily oli taas täydessä vauhdissa Juutuubissa ja tykittelin old-school-hittejä surffaten tuubin kasariflown mainingeilla. Jossain kohtaa hain biisiä, jonka olin taannoin kuullut radiossa ja muistin jonkun tummemman kaverin laulamaksi, mutten millään muistanut kenen (vasta paljon myöhemmin natsasi, että kyseessä oli Stevie Wonderin klassikko Part-time lover, nolo kömmähdys). Hain Billy Oceanin nimellä, mutta ei ollut hänen repertuaarissaan. Sen sijaan löytyivät iskevät tsibaleet Caribbean queen ja edellä mainittu When going gets blaa blaa. Jälkimmäisen musiikkivideota silmäillessäni huomasin kolme valkopukuista taustalaulajaa, jotka näyttivät kovin tutuilta: näyttelijät Michael Douglas, Kathleen Turner ja Danny DeVito. Tajusin oitis, miksi starat olivat eksyneet Billy Oceanin musiikkivideoon, sillä Niilin jalokivi oli yksi lapsuusajan suosikeista, vaikkakin Vihreän timantin metsästys oli parempi. Nämä kassamagneetit tuli kelattua läpi useampaan kertaan VHS:n rahistessa rauhoittavasti HiFi-videonauhurissa.
Leffathan olivat jatkumoa Indiana Jones -buumille, kun muut tuotantoyhtiöt haistoivat genressä vihertävän rahasammon. Myyttisen mystisen aarteen perässä pitkin poikin juokseva seikkailuelokuva reippaalla huumorilla höystettynä, kyllä kiitos ja tähän käteen. Näitä aarrejahtihurlumheitekeleitä tehtailtiin 80-luvulla ja myöhemminkin, kun Amerikan pullaa pukkasi uunista ulos minunlaisteni pikkupenskojen iloksi. Räiskyvän parivaljakon Douglasin ja Turnerin pätkät olivat paksulla dollarinipulla kyhättyjä, mutta myös halpalaarin rimanalituksia riitti. Tiettävästi lajin surkeimpia kalkkunoita olivat leffat Kuningas Salomonin kaivokset sekä jatko-osa Allan Quatermain ja kadonnut kultainen kaupunki, joiden pääosassa puolen euron Indy-kopiona nähtiin kaikkien juustoisten b-luokan kasarikökköleffojen patsasteleva vakiokasvo Richard Chamberlain. Nimi toki kuulostaa ylväältä ja aristokraattiselta, mutta pelkällä nimellä ei pitkälle pötkitty. Lapsena olisin halunnut vuokrata mainitut elokuvat, koska niissä oli siisti kansikuva, mutta onneksi virhe jäi jostain syystä tekemättä.
Enpä ole nähnyt Vihreää timanttia saati Niilin jalokiveä vuosikymmeniin, mutta olisi kiinnostavaa katsoa, onko aika tylsyttänyt nekin viihdykkeet. Niin ei ole käynyt Indiana Joneseille, jos suosiolla unohdetaan se jälkijätteinen viimeinen eli Kristallikallon valtakunta. Billy Ocean täytti äskettäin 70 vuotta ja tarkistettuani tuubista äijän päivän kunnon saatoin todeta, että Billystä oli kuoriutunut myöhemmällä iällä rastafari. Onhan siinä muodonmuutosta, kun edellinen muistikuva oli keski-ikäisestä siistillä afrokuontalolla varustetusta partajepestä isän hittikimarakasetin kannessa. Mikäs siinä, still going dong (wrong? strong?).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti