Voi minua sentimentaalista tuhnuista äijänkäppänää. Ajoitin tämän tekstin niin, että tällä päivämäärällä 14.9.2020 tulee täyteen tasan tarkkaan 10 vuotta siitä, kun julkaisin ensimmäisen raapustukseni. Samalla tämä on 200. postaukseni MMT-otsakkeen alla. Melkein liikutun, mutten sittenkään. Kyynisyys estää.
Soin ajatuksen, ja toista ehkä puoleen väliin, harkinnalle siitä, mitä mieltä on rummuttaa blogin synttäriä. Eihän se ole elävä olento, eihän? On se. Ei ole. Olenpas. Et ole, ja nyt suu kiinni, Sulevi. On naurettavaa kiillottaa omaa erinomaisuuttaan sillä, että kilistelee omalle blogilleen, ikään kuin siinä olisi mitään ihmeellistä ja massasta poikkeavaa. Sinne se paska uppoaa muun lietteen sekaan eikä nouse ylös. Mutta toisaalta, olenhan toisaalta, kun luo retrospektiivisen katsauksen omaan menneisyyteensä ja tulevaisuuteensa, päätyy höyhenenkevyesti toteamukseen, että ei elämä jakanut (kenellekään) roolia normaalien näytelmään, joten jatketaan, kun kerran tuli jo housuihin 10 vuotta takaperin.
En ole täällä henkistä tyhjyyttä kumisevassa MMT-toimituksessa koskaan kuvitellutkaan rajaavani aihepiirejäni niin, että julkaisuilla olisi jotain yhtenäistä teemaa, saati päivänpolttavuutta, tai välttämättä muutakaan kosketuspintaa yhtään mihinkään. Pikemminkin olen ajatellut blogin toimivan luonnollisesti ja naturistisesti (kirjoitan aina alasti ja naputtelen yhdellä ”sormella”) siten, ettei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tulee. Päähän voi pulpahtaa vaikka mitä mörököllejä, varsinkin silloin, kun hiiret ovat taas käyneet syömässä toimituksen psyykelääkkeet. Tästä seuraa, että välillä voi ilmaantua ihan asiallisiakin asioita (ainakin osittain) käsiteltäväksi, mutta seuraavaksi jotain aivan muuta. ”And now for something completely different”, kuten muinainen Monty Python tokaisi lukemattomia kertoja.
Tajunnanvirtatekniikka on aina ollut kiehtova systeemi. Juttu toimii niin, että seurataan ajatusten virtaa, vaikka se rönsyilisi ja eksyisi aiheesta mihin tahansa. Varsinkin unen ja valveen rajamailla voi syntyä melko levotonta settiä. Lyhyemmissä hölinöissä toimii ihan kivasti välillä, mutta enpä lähtisi romaania sillä johtoajatuksella kirjoittamaan. Silloin tällöin voi kokeilla myös suurten (kuolleiden) taiteilijoiden suosimaa hallitsemattoman alkoholin käytön tekniikkaa. Samoin älytön kahvin ryystäminen voi virittää ajatuksenjuoksun ylikierroksille.
Vähemmän totisesti tilanne on se, etten ole käynyt julkisesti kylillä huutelemassa pikku projektistani, ts. kukaan ei tietääkseni tiedä. Terapeuttinen harrastushan tämä on, ainakin paremman (eli seksin) puutteessa. Pää saa virikkeitä ja päässä saa viirata vapaasti. Omaa hupia riittää, niin kuin masturbointia eli egorunkkausta. Näillä eväillä kohti uusia rimanalituksia. Hii-ohoi, sheivatkaa purjeet, mahalaskuja näkyvissä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti