Pullamössöt

Sysmän Nuoramoisissa naapurimökin kahvipöydässä vuonna 1988, tai 1989, tai 1987, tai jonakin vuonna. Naapurimökin poika Juha (nimeä ei muutettu) maukuu: ”Mut äiti, mä en pysty lopettaa pullan syömistä!” Juha oli kietaissut kitaansa jo ties kuinka monta pullapitkon palaa, mutta ei saa tarpeekseen. Juhassa on näkynyt jo tovin, että pulla sekä monen monituinen muu mössö on maistunut jo pidemmän aikaa. Niinpä serkkuni ja minä annamme Juhalle uuden lempinimen Pullamössö. Yllättäen Juha ei tykkää siitä. Hän ruikuttaa serkulleni, kuinka aiemmin kesällä he kutsuivat toisiaan ässiksi, mutta kuinka nyt on ääni kellossa muuttunut. Niin se vain käy takin kääntö poikapiirissä. Tilanne kärjistyy lopulta siihen, että Juha valittaa äidilleen, joka vuorostaan käy selventämässä vanhemmillemme, että Juhaa ei saa kutsua pullamössöksi. Vanhemmat teroittavat, että jatkossa Juhan kutsuminen kuvaavalla lempinimellä ei tule kyseeseen. The end.

Legendaarinen Kværnerin (Masa-Yardsin) telakkajohtaja Martin ”Iso-Masa” Saarikangas nimesi vuonna 1993 edustamamme X-sukupolven (suurin piirtein 1970-luvulla syntyneet) kuvaavammin pullamössösukupolveksi, koska katsoi meidän päässeen liian helpolla kaikesta. Hän oli ilmeisesti havainnut nuoremmissa ikäluokissa selkärangattomuutta. Oli nautittu överit hyvinvointiyhteiskunnasta ja nousukaudesta, mikä oli valmistellut sukupolvemme astumaan työelämään housut nilkoissa, tai vähintäänkin puolitangossa. Pullaa oli työnnetty joka suunnasta suut, korvat ja ruskea reikeli täyteen. Onneksi puolustukseni voi tukeutua siihen, että seuraava sukupolvi on ollut aina selkärangattomampi kuin edellinen, vrt. y-sukupolvi, z-sukupolvi, uusavuttomuus, elämyspakkomielteisyys, sitoutumiskyvyttömyys, ”täytyy olla kivaa” -mentaliteetti, jne. Saakelin saamattomat loiset. Kyllä Iso-Masa pyörisi haudassaan, mutta ei pyöri, koska ei ole kuollut.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä rakentui uusi uljas Suomi, jonka hedelmiä X-sukupolven penskat saivat nauttia täysin siemauksin. Aikuisiksi varttuneet suuret ikäluokat pääsivät orkestroimaan kulutusjuhlia. 80-luvulla meni lujaa. Työtä piisasi ja tuohta vuoltiin. Vanhempani vaihtoivat auton uuteen aina kolmen vuoden välein, vaikkei edellisellä ollut ajettu 30 000 kilometriä enempää. Mutta täytyi vaihtaa aina uuteen. Äiti kävi Espanjan tai Kreikan aurinkorannoilla pari kertaa vuodessa. Kulttuurielämyksiä hän kävi hakemassa sellaisista kohteista kuin Mallorca, Costa del Sol, Playa del Ingles, Puerto de la Cruz, Fuerteventura ja Rhodos. Sain matkustella ruotsinlaivalla jatkuvasti ja ilmaiseksi, koska äitini oli laivalla töissä. Sen seurauksena (henkilökuntahinnat) karkkia oli kotona hyllyt notkollaan, kuten myös alkoholia, Bregottia, Kallen kaviaaria ja Marlboro-kartonkeja. Äiti röökasi aina sisällä – golden 80’s – ja sivisti itseään jatkuvalla syötöllä Harlekiini- ja Ruusu-sarjan ”rakkausromaaneilla”, joiden eroottisia kohtauksia kävin salaa lukemassa vaatehuoneessa. Minulla taas oli hyllyt notkollaan Aku Ankan taskareita, Matchboxeja, Legoja ja leikkipyssyjä. VHS-nauhuri surisi viimeistä päivää, kun kaikki ohjelmat piti nauhoittaa ja kaikki mahdolliset videot vuokrata R-kioskin VIP-videoklubista. Videonauhurin kanssa samoilla tietämillä ilmestyi kotiin myös hämmentävä maailmanluokan ihme: mikroaaltouuni, jonka vanavedessä alkoi taivaasta pudota mannaa, nimittäin Saarioisten roiskeläppäpitsoja. Lisää mössöä lapsille, jee! Kävimme yhtenä talvena isän kanssa moikkaamassa samaisia mökkinaapureita Lahden Tiirismaalla, jonne he olivat pysäköineet omakotitalon kokoisen Solifer-asuntovaununsa. Siellä he kököttivät neonvärisissä lasketteluhaalareissaan ja trendikkään kammottavissa moon bootseissaan ja kävivät vähän skimbailemassa Tiirismaan rinteessä. 80-luvulla syntyi myös juppi-ilmiö (yup(pie) = young urban professional), jossa raha ja omaisuus oli korkein jumala ja sen täytyi näkyä kaikessa. Tuo ilmiö variaatioineen toistaa itseään katkeamattomana ketjuna vuosikymmenestä toiseen, nimitys vain vaihtuu.

Kuinkas sattuikaan, Tiirismaan laskettelukeskus lopetettiin 1997 ja koko rinne on kasvanut jo kokonaan umpeen. Enpä tiennyt asiaa, kuin nyt. 90-luvun lamakautena ei mennyt enää kovinkaan lujaa. Tai meni, mutta alamäkeen, ja joku ehti saneerata hiihtohissinkin, joka olisi vienyt takaisin ylös.

Pudding sång

Och alla sjunger med!

Jag älskar pudding
Jag vill alltid äta pudding
Pudding är så vackert ja läckert
Pudding är min favorit

Pudding, pudding, pudding
Choklad eller vanilj eller soja eller huvudstad
Jag vill själv vara en pudding

Du kan lita på min pudding
Pudding bor med mig
Pudding är också Ingvar Kamprad
Och naturligtvis Tre Kronor

Pudding, pudding, pudding
Tror du att jag blir galen utan pudding
Så du kan fråga puddingen

Min svenska är dålig
Etersom jag har inte ätit pudding tillräckligt
Jar har också pudding på fickan
Men vad gör pudding på skorna?

Pudding, pudding, pudding
Värför i helvete sjunger jag om pudding
Pudding är så svårt att sjunga

Jag minns inte vad min pudding heter
Pudding är lite folkshemmet
Det finns också andra pudding till exempel samhället
Jag äter pudding från tårna

Pudding, pudding, pudding
Tomas Ledin och Eva Dahlgren vet pudding
Pudding snackar flytande rikssvenska

Nu börjar pudding tid
Det är för sent att förstå pudding
Det menar att pudding seglar förbi
Men du kan inte köra bil utan pudding

Pudding, pudding, pudding, pudding, pudding, pudding, pudding, slut

Mankka

Ei, ei ja vielä kerran ei. Ja ei. En ole kertomassa mitään Espoon kaupunginosasta Mankkaasta, joten hiivi sinä kotiseutufanittava kehäkolmosen sisäpuolinen pyllynhaistelija takaisin sinne kullalla pinnoitettuun kivenkoloosi. Tämä juttu kertoo mankasta eli mankkarista eli lempinimellään kivikauteen viittaavasta magnetofonista, jota kansantajuisemmin kasettinauhuriksi/-soittimeksi kutsuttiin. Sellaisia oli minullakin: ainakin tupladekillä varustettu Grundig, Sonyn Walkman -kannettava, Philipsin näyttävät wOOx-teinipoppisterkat (tupladekki tietty ja kolmen CD:n karusellikelkka! Nannaa mannaa!) ja Sonyn futuristinen boomblastermankkari. Sekä tietty virallisesti isän huikea erillishifistereojärjestelmä Technics, josta löytyi myös tupladekki kaikilla mausteilla. Eikä mikään laimenna sitä tosiasiaa, kuinka raivostuttavan epäluotettava ja vikaherkkä tuomiopäivän kone mankkari oli.

Mankkari oli periaatteessa ihan hyvä ajatus. Aloitin musiikinkuunteluharrastukseni 90-luvun alussa, jolloin joka joosepilla ei ollut vielä CD-soitinta, esim. minulla. Kuitenkin älppärit eli LP-levyt olivat jo tuolloin naurettavan vanhanaikaisia ja kömpelöitä, joten kasetti oli minulle näppärä ja edullinen vaihtoehto syventyä musiikin taikamaailmaan. Sonylla ei ollut LP-Walkmania. Ensimmäiset rehellisesti rahalla ostetut kassut olivat Miljoonasateelta (Lelukaupan häät), Scorpionsilta (Crazy World) ja Eppu Normaalilta (Lyömättömät). Tupladekin omistaminen takasi sen, että sai sujuvasti pyöräytettyä kaverin ostokasetista piraattikopion. Todettakoon, että niillä laitteilla äänenlaatu kärsi enemmän tai vähemmän – yleensä enemmän – kopioinnin yhteydessä, toisin kuin CD-levyjen kopioinnissa.

Mankkareissa oli usein myös sisäänrakennettu (surkea) mikrofoni. Joskus muksuna saatettiin selitellä kaikkia tyhmiä juttuja kasetille ja sitten kuunneltiin ja naurettiin omille jutuille. Halvat eivät ole hullujen päivien huvit. Mankkareiden ja c-kasettien mahdollistama helppo äänen nauhoitus antoi loistavan tilaisuuden kaikenlaisten kellaribändien demokasettien tekemiselle ja bootleg-tallenteille. Bootlegit eivät olleet piraattikopioita, vaan luvattomia tallenteita, esim. tyypillisesti bändin keikasta. Joskus jonkun kuuluisan bändin äänityssessioista karkuteille lähteneet julkaisemattomat demot päätyivät bootleg-aarteiksi keräilijöiden kirjahyllyyn. Jos omisti bootlegejä, tienasi sillä tosifanittajan leiman. Jos kopsatut kasetit olivat melkoista äänentoiston raiskausta, niin demojen ja bootlegien rahinat ja tukkoisuudet vasta olivatkin (tietty näissäkin raha ja laatu kulkivat käsi kädessä).

Oli kurjaa, että mankat olivat oikuttelevia veijareita ja yhdessä c-kasetin kanssa tappava parivaljakko. Jotkut laitteet erikoistuivat syömään kasetteja, vaikkei aina tiennyt, kummassa oli enemmän syytä. Oli dekki sitten kallis tai halpa, niin sopivasta suunnasta tuullessa löytyi kasettipesästä kasetin nauha vitsikkäästi tuhannen sykkyrällä. Vaikka nauhan sai kelattua takaisin kasetin sisään, niin ääni oli siitä kohtaa jo vaurioitunut ja seuraavalla yrityksellä nauha oli taas imeytynyt koneistoon. Eräs ikimuistoinen tapaus oli, kun ostin kaupasta Scorpionsin Still Loving You -kokoelmakasetin, eli ihan virallisen julkaisun. Alusta alkaen biisien taustalla kuului mystinen korkea vinkuna, eikä mikään auttanut siihen. Oli muuten ihan todellinen ääni, eikä vain korvien välissä. Se ajoi minut hulluuden partaalle, kun yritin kaikenlaista kikkaa, jotta olisin päässyt sivuäänestä eroon.

Joitakin kasetteja on yhä tallessa, vaikken omista nykyään edes kasettisoitinta. Musiikki on tunneasia. Kotitalouden ylin käskynhaltija pakotti myymään Sonyn boomblasterin, ja se perhana maksoi sentään tonnin markoissa. Oli se tonnin seteli. Näinä aikoina LP ja c-kasetti ovat pompahtaneet marginaalien ja trendinarkkareiden harrastukseksi ja CD:stä on yhä enenevässä määrin muodostumassa lähinnä mittava jäteongelma. CD:n pitää vaipua kunnolla unholaan, jotta se voi uudelleensyntyä tulevien sukupolvien muoti-ilmiönä. Sitten voi taas alkaa myydä tönkön näköisiä CD-soittimia näille flexaaville newwaveretrohipstereille.

Jälkidemoilut: Bootlegistä opin, että termin alkuperä on Yhdysvaltojen kieltolain ajoilta, jolloin viinatrokarit piilottelivat litteitä pirtuastioita pitkävartisissa saappaissaan. Olipa jänskä nippelitieto. Jos nyt joku liikaa pumpulia syönyt pikku höpönassu ei vielä ymmärtänyt, niin bootleg = saapasjalka.

Jälkikelaukset: Pikkumuksuna oli suuri mysteeri, miksi mankan kelausnapeissa luki usein REW ja FF. Vasta paljon myöhemmällä iällä valkeni, että rewind ja fast forward.

Jälkinauhoitukset: Törmäsin vahingossa hauskaan kuva-arvoitukseen, jossa oli c-kasetti ja lyijykynä vierekkäin. Alla oli teksti: ”Nuoriso ei tule koskaan tietämään, mikä yhteys näillä esineillä on.” Minä tiedän, koska olen ollut sen tilanteen edessä joitakin kertoja.