Mankka

Ei, ei ja vielä kerran ei. Ja ei. En ole kertomassa mitään Espoon kaupunginosasta Mankkaasta, joten hiivi sinä kotiseutufanittava kehäkolmosen sisäpuolinen pyllynhaistelija takaisin sinne kullalla pinnoitettuun kivenkoloosi. Tämä juttu kertoo mankasta eli mankkarista eli lempinimellään kivikauteen viittaavasta magnetofonista, jota kansantajuisemmin kasettinauhuriksi/-soittimeksi kutsuttiin. Sellaisia oli minullakin: ainakin tupladekillä varustettu Grundig, Sonyn Walkman -kannettava, Philipsin näyttävät wOOx-teinipoppisterkat (tupladekki tietty ja kolmen CD:n karusellikelkka! Nannaa mannaa!) ja Sonyn futuristinen boomblastermankkari. Sekä tietty virallisesti isän huikea erillishifistereojärjestelmä Technics, josta löytyi myös tupladekki kaikilla mausteilla. Eikä mikään laimenna sitä tosiasiaa, kuinka raivostuttavan epäluotettava ja vikaherkkä tuomiopäivän kone mankkari oli.

Mankkari oli periaatteessa ihan hyvä ajatus. Aloitin musiikinkuunteluharrastukseni 90-luvun alussa, jolloin joka joosepilla ei ollut vielä CD-soitinta, esim. minulla. Kuitenkin älppärit eli LP-levyt olivat jo tuolloin naurettavan vanhanaikaisia ja kömpelöitä, joten kasetti oli minulle näppärä ja edullinen vaihtoehto syventyä musiikin taikamaailmaan. Sonylla ei ollut LP-Walkmania. Ensimmäiset rehellisesti rahalla ostetut kassut olivat Miljoonasateelta (Lelukaupan häät), Scorpionsilta (Crazy World) ja Eppu Normaalilta (Lyömättömät). Tupladekin omistaminen takasi sen, että sai sujuvasti pyöräytettyä kaverin ostokasetista piraattikopion. Todettakoon, että niillä laitteilla äänenlaatu kärsi enemmän tai vähemmän – yleensä enemmän – kopioinnin yhteydessä, toisin kuin CD-levyjen kopioinnissa.

Mankkareissa oli usein myös sisäänrakennettu (surkea) mikrofoni. Joskus muksuna saatettiin selitellä kaikkia tyhmiä juttuja kasetille ja sitten kuunneltiin ja naurettiin omille jutuille. Halvat eivät ole hullujen päivien huvit. Mankkareiden ja c-kasettien mahdollistama helppo äänen nauhoitus antoi loistavan tilaisuuden kaikenlaisten kellaribändien demokasettien tekemiselle ja bootleg-tallenteille. Bootlegit eivät olleet piraattikopioita, vaan luvattomia tallenteita, esim. tyypillisesti bändin keikasta. Joskus jonkun kuuluisan bändin äänityssessioista karkuteille lähteneet julkaisemattomat demot päätyivät bootleg-aarteiksi keräilijöiden kirjahyllyyn. Jos omisti bootlegejä, tienasi sillä tosifanittajan leiman. Jos kopsatut kasetit olivat melkoista äänentoiston raiskausta, niin demojen ja bootlegien rahinat ja tukkoisuudet vasta olivatkin (tietty näissäkin raha ja laatu kulkivat käsi kädessä).

Oli kurjaa, että mankat olivat oikuttelevia veijareita ja yhdessä c-kasetin kanssa tappava parivaljakko. Jotkut laitteet erikoistuivat syömään kasetteja, vaikkei aina tiennyt, kummassa oli enemmän syytä. Oli dekki sitten kallis tai halpa, niin sopivasta suunnasta tuullessa löytyi kasettipesästä kasetin nauha vitsikkäästi tuhannen sykkyrällä. Vaikka nauhan sai kelattua takaisin kasetin sisään, niin ääni oli siitä kohtaa jo vaurioitunut ja seuraavalla yrityksellä nauha oli taas imeytynyt koneistoon. Eräs ikimuistoinen tapaus oli, kun ostin kaupasta Scorpionsin Still Loving You -kokoelmakasetin, eli ihan virallisen julkaisun. Alusta alkaen biisien taustalla kuului mystinen korkea vinkuna, eikä mikään auttanut siihen. Oli muuten ihan todellinen ääni, eikä vain korvien välissä. Se ajoi minut hulluuden partaalle, kun yritin kaikenlaista kikkaa, jotta olisin päässyt sivuäänestä eroon.

Joitakin kasetteja on yhä tallessa, vaikken omista nykyään edes kasettisoitinta. Musiikki on tunneasia. Kotitalouden ylin käskynhaltija pakotti myymään Sonyn boomblasterin, ja se perhana maksoi sentään tonnin markoissa. Oli se tonnin seteli. Näinä aikoina LP ja c-kasetti ovat pompahtaneet marginaalien ja trendinarkkareiden harrastukseksi ja CD:stä on yhä enenevässä määrin muodostumassa lähinnä mittava jäteongelma. CD:n pitää vaipua kunnolla unholaan, jotta se voi uudelleensyntyä tulevien sukupolvien muoti-ilmiönä. Sitten voi taas alkaa myydä tönkön näköisiä CD-soittimia näille flexaaville newwaveretrohipstereille.

Jälkidemoilut: Bootlegistä opin, että termin alkuperä on Yhdysvaltojen kieltolain ajoilta, jolloin viinatrokarit piilottelivat litteitä pirtuastioita pitkävartisissa saappaissaan. Olipa jänskä nippelitieto. Jos nyt joku liikaa pumpulia syönyt pikku höpönassu ei vielä ymmärtänyt, niin bootleg = saapasjalka.

Jälkikelaukset: Pikkumuksuna oli suuri mysteeri, miksi mankan kelausnapeissa luki usein REW ja FF. Vasta paljon myöhemmällä iällä valkeni, että rewind ja fast forward.

Jälkinauhoitukset: Törmäsin vahingossa hauskaan kuva-arvoitukseen, jossa oli c-kasetti ja lyijykynä vierekkäin. Alla oli teksti: ”Nuoriso ei tule koskaan tietämään, mikä yhteys näillä esineillä on.” Minä tiedän, koska olen ollut sen tilanteen edessä joitakin kertoja.