Mandalorialaisia ja muita uskovaisia

Tykitinpä verkkokalvoille tuossa männä kuukautena Star Wars Mandalorian -sarjan pari tuotantokautta. Disney+ -kanavalta tuskin irtoaa tällä hetkellä paljon muuta kiinnostavaa katsottavaa meikäläiselle, mutta se tuli mukavasti tarjottimelle, kun Epic Games tarjosi kahden kuukauden ilmaisjaksoa kaikille niille, jotka ovat törsänneet rahaa firman Fortnite-peliin. Ja poikahan on laittanut fyffeä sileäksi virtuaalivarusteisiin, joten poiki se jotain hyödyllistä.

Vanhan liiton Star Wars -tikkarina olin epätavallisen kiinnostunut Mandalorianista, koska siinä suhmuroidaan itselle tutuimmassa alkuperäisen trilogian maailmassa. Syöttiä hyödynnetäänkin koko rahalla, sillä old school -fanihörhöjen masurapsutusta on joka jaksossa. Nielen minäkin sen mukisematta, ja kieltämättä aika banaanina olen sarjaa töllöttänyt. Tuttuja hahmoja, tuttuja droideja, tuttuja aluksia, tuttuja paikkoja ja tuttuja tapahtumia tulee vastaan vilisemällä. Kuin olisin tullut kotiin, taisin tullakin. Produktioon upotettu mittava mikkihiirirahavuori näkyy tehosteiden laadussa. Välillä joku maisema kyllä näyttää keinotekoiselta ja jotkut (taistelu)kohtaukset nolon kömpelöiltä ja epäuskottavilta aikuisen silmään, mutta sellaista se on aina ollut Star Warsissa, ts. This Is The Way.

Juonenkuljetus tuntuu tuon tuostakin tönköltä. Mando (tehtiin sinunkaupat) eli oikealta nimeltään Din Djarin poukkoilee planeetalta toiselle edestakaisin pieni vihreä menninkäispehmolelu (se kuuluisa Baby Yoda) kainalossa. Matkan varrelle ripotellaan animaatioista tai leffoista tuttuja tyyppejä sekä älytön määrä harjoitusmaalitauluina toimivia storm troopereita. Osa kummajaisgalleriasta on uusia hahmoja, jotka joidenkin jaksojen kuluttua pelmahtavat uudelleen eteen. Saadaan jaksot näyttämään vähemmän irrallisilta, kun tällä tavalla näppärästi liimaillaan yhteen. Ilkeän Imperiumin jämät tekevät elämän edelleen hankalaksi, varsinkin kun johdossa teutaroi Imperiumille sydämensä menettänyt Moff Gideon mandalorialaisilta pöllitty musta valomiekka kädessään. Taisi loppua väripurkit kesken, kun piti mustaksi jättää. Minä olin aina luullut, että vain jedeillä ja sitheillä on oikeus leikkiä lasermiekoilla. Nämä Imperiumin arvonimet, kuten mainittu moff, ovat aina jaksaneet huvittaa. Uudessa toivossa (Star Wars IV) esiintyi Grand Moff Tarkin, eli suurmoffi Tarkin. Kuulostaa yhtä vakuuttavalta kuin smurffi ja suursmurffi (= pappasmurffi).

Vähän söi mandalorialaisen uskottavuutta, kun kakkoskauden lopussa nimihenkilönä toimiva A-luokan tappaja ja kovakypäräinen karjujen karju vetistelee pienen vihreän isokorvaisen tonttu-ukon edessä. Taitaa heppu pehmetä ja toteaa kohta olevansa väärällä alalla, joten kolmannella tuotantokaudella hän siirtynee jäätelökauppiaaksi Tatooinelle. Boba Fett oli palannut elävien kirjoihin kyllästyttyään punkkaamaan Sarlacc-hiekkakuoppahirviön kidassa (Star Wars VI: Jedin paluu) ja oli onneksi kylmän vittumainen oma itsensä, vaikka joku olikin nyysinyt häneltä iskältä saadun haarniskan. Sekös Bobaa harmitti. Imperiumin iskusotilaiden kypärät olivat kuin munankuoria, kun Boba Fett treenasi vähän vihanhallintaa. Boba Fettin paluun varsinainen syy oli, että Disney on luvannut kaverille oman nimikkosarjan The Book of Boba Fett.

Valomerkin jälkeiset drinksut Mos Eisleyn kanttiinissa: Kyllä olisi kelvannut mandalorialaisen alus Razor Crest legoversiona, mutta kun menivät räjäyttämään sen sarjassa tuhannen päreiksi, niin eihän siinä enää mitään järkeä ole. Kun avaisi ko. legolaatikon ja kurkkaisi sisään, täytyisi todeta, että tämä onkin jo valmis.