keskiviikko 18. elokuuta 2021

Nollakerhon nousu ja uho

Näen sen yönmustan sieluni hiilenmustin silmin: Seitsenvuotiaat tulevat isänmaan toivottomuudet Salen kassalla. Hihnalle asetetaan nätisti riviin Heinekeniä, Bavariaa, Lapin Kultaa, Lassoa ja pari Rainbow’ta. Kaikissa lukee tietenkin ”0,0 %”, joten kassatädin on turha vinkua papereiden perään. Koulun jälkeen on räkätappien mukava lipitellä harjoitusbisseä kimpassa kavereiden kanssa ja kehuskella, kuinka ”musta tulee isona samanlainen sieni kuin iskästä, joka imailee ainaski keissin kaljaa joka viikonloppu!” Samalla voi unelmoida siitä hetkestä, kun täysi-ikäiseksi eli 13-vuotiaaksi vartuttuaan saa välikäden avustuksella hyppysiinsä ensimmäiset oikeat kassikaljat ja pääsee örveltelemään ja puhumaan norjaa lähimetsään.

Ensimmäinen kokemukseni nollakerhon oluiden maailmaan oli joku vuosi sitten, kun paikallisessa ruokalassa jaettiin ilmaiseksi Koffin Crisp-olutta. Otin pari tölkkiä ja päätin muuttaa jonkin kahvitauon kaljatauoksi. Crisp olikin juuri niin onnetonta paskaa kuin pelätä sopi. Crisp ei ollut rapean rapsakkaa eikä raikkaan ravitsevaa, vaan laimean katkeraa litkua (itkua?), jonka etäisen usvaisessa kaukaisuudessa siinsi häivähdys oluen makua. Toinen tölkki taisi jäädä juomatta.

Uusien fiksujen sukupolvien ja uuden ajattelutavan myötä on ryhdytty vyöryttämään isolla vaihteella alkoholitonta elämäntapaa. Netti tursuaa mocktail-ohjeita ja nuoren polven hipstereille on lanseerattu käsite ”sober curious”, jotta ajattelumalli saadaan myytyä paremmin trenditietoisille edelläkävijöille. Sen myötä voi blogittaa ja vlogittaa loputtomiin kokemuksiaan uudesta ideaali-itsestä ja oikean identiteetin löytämisestä samalla, kun odottelee kärsimättömänä seuraavaa valtatrendiä rantautuvaksi.

Minulla ei ole mitään syytä pilkata absolutismia, alkoholittomuutta tahi ”sober curiousia” elämänvalintana, mutta enpä myöskään demonisoi alkoholin käyttöä. On niitä pahempiakin vitsauksia, kuten huumeet, köyhyys, ihmisarvoloukkaukset, organisoitu rikollisuus, eriarvoisuus, saastuminen, pandemiat, jatkuvan talouskasvun vaatimus, kyltymätön oman edun tavoittelu, kulutuskulttuuri, jne. Tuon listan myötä tekee mieli juoda itsensä kaatokänniin tai vaikka saman tien hengiltä. Alkoholin käytöstä saa toki helposti aikaiseksi ongelman, eikä sovi väheksyä sen aiheuttamia mittavia häiriöitä perhedynamiikassa. Sellaisella luonteen heikkoudella varustettujen olisi kenties syytä pysyä kokonaan erossa väkijuomista. Blaa blaa blaa sormen heristelyä ja kukkahattuja.

Näillä hötöpuheen markkinoilla on turha parantaa maailmaa, koska ei se niillä parane. Jääköön homma martoille, nutturapäille ja voimallisesti tiedostaville vihernuorille. Palaudun nollan prosentin oluisiin. Haluan yrittää pysytellä terveen uteliaana ja avoimena, enkä takertua menneiden yksittäisten tapausten perusteella juurtuneisiin sementoituihin harhakäsityksiin, siispä kävin hakemassa paikallisesta Heineken 0,0 %:n, Lasso Zeron sekä Rainbow’n alkoholittoman tumman lagerin. Aloitin Rainbow’sta. Rainbow-tölkin kyljissä tähdennetään, että ”nautitaan kylmänä, hyvässä seurassa” ja ”TARJOILLAAN VIILEÄNÄ”, joten makuelämyksen kannalta on ilmeisen kriittistä saattaa juoma optimaaliseen lämpötilaan. (Hyvä) seura täytyy sivuuttaa mahdottomana tehtävänä. Mainittu tumma lager vaikuttaa aluksi lupaavalta, onhan se väriltään aika tummaa, mutta pian havaitsen tiettyjä ongelmia. Tumman oluen karski maltaisuus loistaa poissaolollaan. Heti sen jälkeen hoksaan, mitä maku muistuttaa. Sehän on kotikaljaa, mutta pikkaisen liikaa vedellä jatkettuna. Oivalluksen jälkeen tekobisse alkaakin maistua huijaukselta. Siirryn belgialaiseen Lassoon. Nimi on tuttu väkevämmistä versioista, ja nimestä tulee propseja, sillä siitä syntyy lystejä mielikuvia. Lassossa ollaan selvästi oikeilla jäljillä. Maku on mieto, mutta kuitenkin selvästi havaittavissa, ja se on takuuvarman peruslagerin maku. Tälle voisi antaa varovasti peukkua. Viimeisenä kansainvälinen mammutti, eli hollantilainen Heineken. Seuraa total turn-off. En tahdo muistaa, kuinka voimakkaana humalan maku on oikeassa Heinekenissä, mutta 0,0 %:n mustassa lampaassa olematon maltaan maku kompattuna kitkerällä humalalla (varaus humalalle, voi olla jotain muutakin) tuottaa värisyttäviä fiiliksiä kusen juomisesta. Se on morjens Heineken 0,0 %:lle, mutta juon sen väkisin loppuun, koska se piru maksoi enemmän kuin oikea olut!

Lasso nousee kolmikosta selväksi voittajaksi. On markkinoilla lukuisia muitakin merkkejä, mutta tyydyin pieneen otokseen. Eipä olut ole muutenkaan viime aikoina maistunut, koska pidin taannoin yhdeksän kuukauden mittaisen kaljalakon, jonka seurauksena huomasin jollain tavoin vieraantuneeni oluen mausta. Veljeni, elämme lopun aikoja.

Jälkikusetus: Voitte unohtaa sen kysymyksen, kuinka usein olen juonut kusta. En kerro.

maanantai 9. elokuuta 2021

Metsurismiehen triumfanttinen tulikaste

A.D. 8.8.2021. Noin kolmenkymmenenkuuden käynnistyshihnasta nykäisyn sekä ryyppyvivun antaumuksellisen veivaamisen jälkeen Stihl MS181CBE pärähti viimein kunnolla käyntiin. Sieraimiin tunkeutui raikas polttoaineen tuoksu. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua sekä hento jännäpissan aromi. Tulevaan suoritukseen oli valmistauduttu huolella. Teräketjuöljysäiliö oli täytetty teknisellä kasviöljyllä, mitä hittoa se sitten tarkoittaakaan, ja 2-tahtilöpöä oli tankissa riittävästi. Varustuskin näytti olevan kunnossa: t-paita, vanhat Addun urheilushortsit ja isältä muinoin ennakkoperintönä saadut hitsarin rukkaset. Päässä keikkuvat rillit olivat suojavisiiri. Sandaalit oli potkittu jaloista paremman tasapainon saavuttamiseksi. Eihän sitä sovi kompuroida miten sattuu moottorisaha handussa.

Alkulämmittelyt oli tarkoitus hoitaa kaatuneella katajan rungolla sekä erinäisillä puolilahoilla karahkoilla. Pätkiminen hoituikin näpsäkästi ilman suurempia itselle aiheutettuja veritekoja, mitä nyt säärestä tuli vähän verta, ilmeisesti oksan aiheuttamana. Paljaalla jalkaterällä sai mukavasti painettua runkoa, ettei se pyörähtänyt sahan alta pois. Samoin kannatti pitää ajatuksissaan kirkkaana joitakin sahaamisen perusperiaatteita, jotka isä oli aikoinaan käytännön taitoja vieroksuvaan mieleeni teroittanut. Etukäteen kevyeltä vaikuttaneen alkulämmittelyn jälkeen olikin aika ottaa hieman huilia, sillä t-paita oli läpimärkä hiestä ja naamasta valui samaa tavaraa solkenaan niin, että se sokaisi näkökentän. Olo oli kuin puolimaratonin juosseella, vaikken sellaista ole juossutkaan, enkä juokse.

Erinäisten lepotuntien jälkeen siirryttiin päälajin pariin. Mökin vieressä oli pystyyn kuollut pihlaja, joka oli ikävästi kallellaan mökin suuntaan. Onneksi kyseessä ei ollut mikään suuri yksilö. Valmistauduin uuteen kokemukseen googlaamalla puunkaadon perusteet. Katsoin, etteivät kaikki toimenpiteet olleet sovellettavissa pihlajan kapeahkoon runkoon. Teimme vaimon kanssa valmiiksi toteutumisskenaarion ja ryhdyimme toimeen. Koska pihlaja nojasi väärään suuntaan, oli varmuuden vuoksi vedettävä runkoon sidotulla köydellä pihlajaa hieman eri suuntaan. Vaimo haki koiran talutushihnan köyden virkaa toimittamaan. Kun laitoin pantaa ja hihnaa kiinni puuhun, kysäisin vaimolta, aikooko hän viedä pihlajan kävelylle.

Eeppiseen kliimaksiin. Ensin piti sahata puuhun poispäin talosta lovi vinoon 60 asteen kulmaan, saattoi olla jopa 72,5 (ei todellakaan ollut kulmamittaa mukana). Sanoin Stihlille ”Anna mulle lovee!” ja antoihan se. Seuraavaksi pöristelin vaakaan niin, että puusta irtosi kiva kiila. Vaimo veti hihnasta ja minä työnsin, eikä puu ei hievahtanut mihinkään. Ok, riittämätön kiila, joten sahaamaan lisää. Aikani rouhittuani alkoi kuulua lupaavaa rätinää. Saha äkkiä pois ja touchdown! Vaimon vetoavulla puu kaatui muualle kuin talon päälle, joten projektin voi katsoa onnistuneen. Jälkilämpöinä vielä oksat pois ja runko pätkiin, ja yleisön villisti hurratessa näihin kuviin.

Joku on lukenut näitäkin joskus