Skorpioneja illan pimeydessä

Olin äskettäin iltalenkillä koiran kanssa, kun havaitsin pari nuorisotalon virkaa toimittavaa ajoneuvoa parkissa. Tavallisestihan autossa lojuvat kuolemattomat suorittavat sosiaalisia velvoitteitaan kukin uppoutumalla omaan luuriinsa, mitä nyt joku joskus saattaa muistaa laittaa biisin soimaan. Auton kajareista voi kajahtaa nykyään sen sellaisia juttuja, kuten Drake, Travis Scott, Silk Sonic, Dua Lipa tai Billie Eilish, jotka terminaaliseen henkiseen jumitilaan edenneet X-sukupolven edustajat kategorioisivat genreen ”-ttu mitä paskaa”. Mutta tällä kertaa pääsivät yllättämään. Kun jonkin matkan päässä kuulin autosta raikuvan biisin ensisävelet, oivalsin oitis, mitä on tulossa. Se oli Scorpionsin Send me an angel, mikä saikin loihdittua hymyn virneen kulahtaneeseen naamaan.

90-luvun alkupuolella aloin kuluttaa tosissani musiikkia, ja tuolloin myös Scorpions ilmestyi kuvioihin. En erityisemmin fanittanut bändiä, mutta pidin monista kappaleista. Scorpionsin Crazy World oli yksi aivan ensimmäisistä julkaisuista, jotka saivat kunnian liittyä musiikkikokoelmaani virallisena c-kasettina, eikä minään nuhjuisena kohinakopiona. Kasetilla oli Send me an angelin lisäksi mm. radiossa täysin pahki puhki soitettu megahitti Wind of change. Pidin kuitenkin enemmän ensiksi mainitusta ja sen vuoksi oikeastaan kasetin ostinkin. Muut biisit olivat yhdentekevyyden suohon uponnutta tusinamössöä, jota ei kannata muistella.

Scorpionsin vahvuus olikin aina rock-balladeissa, kuten ylitsepääsemätön vuodatus Still loving you. En mikään Scorpions-tietopankki ole, mutta nopeatempoisempia hittejä on vaikea saada mieleen. Pappajengin vanhoilla päivillä muutama vuosi sitten julkaisema We built this house taitaa olla sellainen. Eipä olisi kukaan enää uskonut, että yhtyeeltä olisi tullut enää ainuttakaan superhittiä, mutta niin vain kävi Ein Berliner eli saksalainen munkki (Klaus) Meinella ja (Rudolf) Schenkerillä.

Crazy Worldin vauhdittamana päätin hankkia Scorpionsin seuraavankin pitkäsoiton, joka nimettiin Face the Heat. Se oli kokonaisuudessaan melko latteaa kamaa, joka ei kiinnostanut minua pätkääkään. Paitsi kaksi biisiä, jotka olivat Destin ja Daddy’s girl. Balladeja kumpikin, kas kummaa. Minulle kävi kuitenkin kömmähdys, sillä kasetin ostettuani minulle valkeni, että kappaleet olivat bonusbiisejä, joita ei ollut lisätty kasettiversioon, vaan CD:lle. Pikkaisen kyrsi.

Mitä tulee Daddy’s girl -siivuun, on pahasti väärin puhua sen kohdalla balladista, joka vie ajatukset johonkin hempeilyyn. Sanoitus on kylmäävää kuunneltavaa, sillä aiheena on insesti. Näin traagista matskua harvemmin kuulee biiseissä käsiteltävän.

Scorpions on saanut osaltani levätä rauhassa, sillä lederhosen-rokkarit eivät ole eksyneet aikoihin soittolistoilleni. Varmaan täytyy pitää itselle pieni kertauskurssi Skorppareista. Mutta propseja nykynuorisolle vanhojen sytkäriballadien muistamisesta, saihan hyvän fiiliksen aikaiseksi.

Elämä on sitcom

Ja tietenkin myös laiffii ja suklaarasia sekä kaikenlaista muuta noloa paskaa. Sitcom on puhdas jenkkilaina ja sinällään soveltumaton upotettavaksi suomen kieleen, koska sitcomille eli situation comedylle on olemassa ihan käypä suomalainen vastine ”tilannekomedia”. On kuitenkin ymmärrettävää, millainen houkutus on käyttää englanninkielistä lyhennelmää, sillä se on ytimekkäämpi ja seksikkäämpi ja tuntuu katu-uskottavalta (setäpuhetta), kuten kaikki puheenparteen ujutetut englanninkieliset heitot. Sitcom on niin juurtunut nykysuomen käyttökieleen, että tuskin kenellekään jää epäselväksi termin merkitys. Eipä täällä toimiva mystinen kielitoimisto eli kotimaisten kielten keskuskaan (kotus, koitus?) ole puuttunut asiaan. Olisi siihen voinut tuputtaa esim. ”tilkom”.

Allekirjoittanut pullahiiri on TV-sukupolven tuote, joka varttui kuvaputkitelevision lämpimässä hohteessa. Muistikuvat löytävät tilannekomedioista sellaisia havaintoja kuin Onnen päivät (Happy Days eli Fonzie-sarja), Bill Cosby Show, Tyttökullat (Golden Girls), Kate & Allie ja Terveydeksi (Cheers). Lemmenlaivaakin (Love Boat) mietin, mutta sitä tuskin mielsi ainakaan puhtaaksi tilannekomediaksi. Onnen päiviä näin vain satunnaisesti ja Terveydeksi-sarjasta tuskin katsoin kuin välähdyksiä, koska en nähnyt sarjassa mitään hauskaa. Jostain syystä Cheersin tunnari on silti jäänyt hyvin päähän. Bill Cosbya, Tyttökultia sekä Kate & Allieta katsoin enemmän. Kate & Allie oli semisti tylsä sarja, mutta Tyttökultien jatkuva toistensa nälviminen on jäänyt positiivisena asiana mieleen, samoin Bill Cosbyn eli Huxtablen perheen läpänheitto. Tyttökullat kertoivat vähän varttuneemmista naisista ja sattumoisin huomasin, että sarjan päänäyttelijöistä Betty White on viimeinen elossa oleva ja hänkin 99-vuotias! 80-luvun lopulla putkahti ruutuihin Pulmuset (Married… with Children), joka mullisti genreä. Bundyn kieroutunut perheidylli tarjoili niin rankkaa settiä ja roisia huumoria, että lakoninen ja kyyninen kenkämyyjä Al Bundy leimasi itsensä pysyvästi TV-historiaan, kuten muukin sarjan kauhugalleria. Hauska oli myös silloisen Kolmoskanavan Alf, joka kertoi ko. nimellä kutsutusta rääväsuisesta avaruusolennosta, joka oli majoittunut tavallisen amerikkalaisen perheen jäseneksi. Alfia esitti pölhön näköinen karvanukke (ei kuitenkaan lähellekään yhtä ruma kuin Yoda) ja olipa Suomessakin myynnissä Alf-pehmoleluja ja jopa Alf-sarjista julkaistiin jonkin aikaa.

90-luku toi tullessaan uudet suosikit. Frendit olivat ylitse muiden, todistaahan sen katkeamaton uusintakierrosten ketju televisiossa. Samoin radiopsykiatri Frasierin parissa viihdyin. En tiedä mistä johtui, mutta Seinfeld ja Kaikki rakastavat Raymondia menivät minulta kokonaan ohi. Ehkä Raymond jäi väliin siksi, koska minua ärsytti pääosan esittäjän omahyväinen olemus. Samoin Roseannen päähenkilö oli aivan sietämätön. Tulipa joitain muitakin katsottua jollain intensiteetillä, kuten Hulluna sinuun (Mad About You), Kolmas kivi auringosta (3rd Rock from the Sun), Dharma & Greg sekä Will & Grace -sarjoja.

Onhan siinä yllin kyllin toisen luonteisille ihmisille kestämistä, jos on yksilöitä, jotka katsovat elämää yhtenä pitkänä tilannekomediana (La Divina Commedia?). Valitettavasti tai ei, olen havainnut ko. piirteen voimistuneen omassa käyttäytymisessäni pitkällä aikavälillä. Elämän aivo-, raivo-, sydän- ja muiden tapahtumakohtausten ketju sisältää loputtomiin elementtejä, joista ammentaa tilannesidonnaista huumoria. Ja minähän ammennan ja hämmennän. Valitettavasti ihmisellä on taipumus toistaa maneerejaan ja iän myötä ne tuppaavat jopa voimistumaan. Niin ollen piirteet, jotka aiemmin on mielletty hauskoiksi tai kiinnostaviksi, muuntuvat myöhemmällä iällä rasittaviksi ja kiusallisiksi. Näin myös siksi, että henkilön välittömässä läheisyydessä käyskentelevien kanssaihmisten saturaatiopiste saavutetaan väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Olisiko siinä ideaa, että henkilö olisi alati uudistuva, kykenisi luopumaan säännöllisen epäsäännöllisesti kaikenlaisista rutiineistaan ja pinttyneistä tavoistaan, eli tulisi alituiseen joksikin muuksi kuin mitä aiemmin on ollut. Ja lopputulos on nähtävissä kossun kirkkaana: passitus psykiatriseen hoitoon.

EDIT 3.1.2022: Betty White meni sitten poistumaan täältä 31.12.2021. Kohtalaisen kova sattuma. Olisi ollut vain 17 vuorokautta 100-vuotispäivään. Kuolema ei katso kalentereita.