Skorpioneja illan pimeydessä

Olin äskettäin iltalenkillä koiran kanssa, kun havaitsin pari nuorisotalon virkaa toimittavaa ajoneuvoa parkissa. Tavallisestihan autossa lojuvat kuolemattomat suorittavat sosiaalisia velvoitteitaan kukin uppoutumalla omaan luuriinsa, mitä nyt joku joskus saattaa muistaa laittaa biisin soimaan. Auton kajareista voi kajahtaa nykyään sen sellaisia juttuja, kuten Drake, Travis Scott, Silk Sonic, Dua Lipa tai Billie Eilish, jotka terminaaliseen henkiseen jumitilaan edenneet X-sukupolven edustajat kategorioisivat genreen ”-ttu mitä paskaa”. Mutta tällä kertaa pääsivät yllättämään. Kun jonkin matkan päässä kuulin autosta raikuvan biisin ensisävelet, oivalsin oitis, mitä on tulossa. Se oli Scorpionsin Send me an angel, mikä saikin loihdittua hymyn virneen kulahtaneeseen naamaan.

90-luvun alkupuolella aloin kuluttaa tosissani musiikkia, ja tuolloin myös Scorpions ilmestyi kuvioihin. En erityisemmin fanittanut bändiä, mutta pidin monista kappaleista. Scorpionsin Crazy World oli yksi aivan ensimmäisistä julkaisuista, jotka saivat kunnian liittyä musiikkikokoelmaani virallisena c-kasettina, eikä minään nuhjuisena kohinakopiona. Kasetilla oli Send me an angelin lisäksi mm. radiossa täysin pahki puhki soitettu megahitti Wind of change. Pidin kuitenkin enemmän ensiksi mainitusta ja sen vuoksi oikeastaan kasetin ostinkin. Muut biisit olivat yhdentekevyyden suohon uponnutta tusinamössöä, jota ei kannata muistella.

Scorpionsin vahvuus olikin aina rock-balladeissa, kuten ylitsepääsemätön vuodatus Still loving you. En mikään Scorpions-tietopankki ole, mutta nopeatempoisempia hittejä on vaikea saada mieleen. Pappajengin vanhoilla päivillä muutama vuosi sitten julkaisema We built this house taitaa olla sellainen. Eipä olisi kukaan enää uskonut, että yhtyeeltä olisi tullut enää ainuttakaan superhittiä, mutta niin vain kävi Ein Berliner eli saksalainen munkki (Klaus) Meinella ja (Rudolf) Schenkerillä.

Crazy Worldin vauhdittamana päätin hankkia Scorpionsin seuraavankin pitkäsoiton, joka nimettiin Face the Heat. Se oli kokonaisuudessaan melko latteaa kamaa, joka ei kiinnostanut minua pätkääkään. Paitsi kaksi biisiä, jotka olivat Destin ja Daddy’s girl. Balladeja kumpikin, kas kummaa. Minulle kävi kuitenkin kömmähdys, sillä kasetin ostettuani minulle valkeni, että kappaleet olivat bonusbiisejä, joita ei ollut lisätty kasettiversioon, vaan CD:lle. Pikkaisen kyrsi.

Mitä tulee Daddy’s girl -siivuun, on pahasti väärin puhua sen kohdalla balladista, joka vie ajatukset johonkin hempeilyyn. Sanoitus on kylmäävää kuunneltavaa, sillä aiheena on insesti. Näin traagista matskua harvemmin kuulee biiseissä käsiteltävän.

Scorpions on saanut osaltani levätä rauhassa, sillä lederhosen-rokkarit eivät ole eksyneet aikoihin soittolistoilleni. Varmaan täytyy pitää itselle pieni kertauskurssi Skorppareista. Mutta propseja nykynuorisolle vanhojen sytkäriballadien muistamisesta, saihan hyvän fiiliksen aikaiseksi.