Nyt pitäisi olla vitsit vähissä, ja kenties onkin. Olen kadottanut ison osan itsestäni tolkuttoman pitkäksi aikaa. Se käy liian helposti, lipuu vain vähitellen yhdentekevyyden tilaan, missä ei enää tiedä, mistä aloittaa ja miksi.
Ojasta noustaan, koska jos ei nousta, on joutsenlaulu edessä. Luulen, että suurin ongelma kaikkina näinä aikoina on ollut se, että kynnys pukea tyhmiä saati fiksuja (selvästi vähemmistönä) ajatuksia sanoiksi kohosi liian korkealle. Aiemmin (ks. kaikki aiemmat mussutukset) kirjoittelin kaikkea mahdollista paskaa maan ja taivaan väliltä vailla liiallista itsekritiikkiä ja peiliin tuijottamista. Miten ihmeessä päädyin sensuroimaan kaiken itsessäni, syytä voi vain arvailla.
Nyt heinäkuun 21. päivänä vuonna 2024 on viimeinen hetki lopettaa itsekritiikissä ja -tuhossa kylpeminen ja puristaa palleista niin, että sattuu. Valitettava tosiasia on, että virikkeet ovat olleet omalta osaltani vähissä. Kaiken mahdollisen hukuttaminen alkoholiin on lyhytkestoinen kujanjuoksu, joten näiden pikkuhiljaa näivettyvien aivosolujen on astuttava esiin ja pysäytettävä vääjäämätön kehityskulku.
Tänä iltana, tai nyt jo yönä, toivon kokevani reinkarnaation, jotta saisin kiinni punaisesta langasta, jonka hukkasin useita vuosia sitten. Kuulostaa aika dramaattiselta verrattuna aiempaan ulosantiin, mutta on vain pakko aloittaa jostain. Se sielu, joka tässä hommassa on ollut mukana, on nyt otettava uudestaan haltuun. On harvoja asioita, joita todella rakastan ja jotka antavat sisältöä elämääni, ja nyt siis puhun virikkeistä, ja kirjoittaminen on yksi niistä. Vaikka en koskaan tule näkemään tunnustusta tai huomiota yhdentekevästä blogistani, enkä edes odota sellaista, on se kaikkineen minulle kuitenkin terapeuttinen kokemus, koska saan kirjoittaa sanoja näkyviin.
Siihen nähden on vaikea ymmärtää, miksi ikinä edes sain itseni lukkoon, jos vain kirjoitan itselleni. Kuinka voi silloin olla liian itsekriittinen. Joten nyt on vuodatukset vuodatettu ja laitetaan taas oma persoona peliin. Tämä on uusi alku, koska se on saatana pakko olla.
Jälikset: Katsos vaan, olisikohan ihan itseni toistoa. Nolo jätkä.
sunnuntai 21. heinäkuuta 2024
Miten olen tässä
keskiviikko 7. helmikuuta 2024
Päättymätön horisontti
Lupaukset on tehty rikottaviksi seuraavien tyhjien lupauksien tieltä. Tie helvettiin on reunustettu hyvillä aikomuksilla tehdä parempi tie helvettiin. Mieleni on sumea, mutta ajatukseni loistavat sumeampana. Kuljen autiota hiekkarantaa, ajatukseni mun kauas kantaa. Rakkoni jo periksi antaa, virtsatiehyessäni on santaa.
Ette usko, mutta jossain välissä MMT:n toimituksen vessoista katosivat vessapaperirullat. Ilmapiiri muuttui vainoharhaiseksi. Kaikki epäilivät kaikkia, jotkut kakkia. Jape kohdisti epäilykset toimitilojemme siivoojaan, kunnes Mippe oivalsi, ettei kukaan ollut koskaan edes palkannut siivoojaa MMT:n tiloja siivoamaan. Siitä seurasi ankara pohdinta, kuka on tuonut vessapaperit kaikki vuodet. Kuka on siivonnut tiloja? Onko kukaan? Missä kaikki pöly ja lika on? Varastiko joku ne? Missä ovat viime viikolla ostamani laastarit?
Kovien aikojen koittaessa ihminen toimii laumakäyttäytymisen sääntöjen mukaan, vähän kuin legenda rotkoon juoksevista murmeleista, mummeleista, muumioista. Jotain jyrsijöitä kuitenkin. Ja joka ei ole totta, mutta kuulostaa hauskalta. Moni tarrautuu johonkin tuttuun ja turvalliseen, kuten vessapaperiin. Tulee turvan tunne. Viimeksi koettu koronavirussukupolvikokemus (ei MMT:n, mutta niiden nuorempien kokemus) osoitti teorian todeksi. Ydinlaskeuman uhatessa pitää kääriytyä vessapaperiin, koska se suojaa säteilyltä. Kannattaa kuitenkin varmistaa, että pehmoinen sellu on kolmekerroksista, jotta se suojaa tehokkaimmin. Tässä tilanteessa ei kannata pihistellä ja ostaa jotain kaksikerroksista tokmannipaperia, jos oma turvallisuus on kyseessä.
Jossain kohdin tapahtui kuitenkin jotain. Jotain katosi kauas horisonttiin. Eräs heebo epäili vessapapereita, se toinen punaista lankaa. Saattoi olla luottamusmiehemme, jolla oli vissyvaraston avain. Minä olin näkevinäni lemmikkirottamme, joka tajusi ottaa jalat alleen silloin, kun MMT-paatin komentosilta pilkisti vielä pinnan yläpuolella.
Mutta kuten Titanic aikanaan, on MMT-blogi nouseva syvyyksistä uuteen kukoistukseen. Tai kuten Tsingis Khan, Sheikki Ali Hassan, tai Frederik eli Reetu, hieno mies. Aamupalaverissamme katsoimme tässä olevan kaiken pointtina, että käsien pitää käydä muuallakin kuin omissa housuissa, joissa ne kyllä käyvät enemmän kuin tiuhaan. Hyödyttömät kädet ovat ne, jotka eivät tee mitään hyödyllistä. Edelleen yritämme ymmärtää, mitä otsikon horisontti yrittää symboloida tahi kuvastaa. Jos kaikki karkaa horisonttiin, ei näe enää muuta kuin loputtoman horisontin. Pääasia on, että pitää jatkaa. Jos ei jatka, kaikki pysähtyy. Huonompi vaihtoehto ei muutu koskaan paremmaksi. Juostaan horisonttiin. Ei pidä pysähtyä. Saamme kiinni vielä jotain. Tai edes jostain.
Jälkkisappelsiiniriisit: Kriisitilanteet vaativat hyvää riisiä. Basmati- tai jasmiiniriisiä, kenties. Ben-sedästä tuli pelkkä Ben. Ei Big Ben. Hän kärysi dopingista vuonna 1988. Jonnet ei muista. Eikä juuri kukaan muukaan.
Vielä parit horisontit: Kannattaa tutustua tapahtumahorisonttiin. On muuten aika jännä. No ei ole. Ja Event Horizon on karu leffa.