Äideistä parhaimman... ei se ihan noin mennyt

Varoituksen sana, ja useampikin: Seuraa tylyä tekstiä huonosta äidistä. Herkkisten kannattaa siirtyä toiselle kanavalle. Suojeleva ja rakastava äitihahmo, joka toteuttaa täysin rinnoin luontaista hoivaviettiään jälkeläistensä parhaaksi, oli minulle se kolikon kääntöpuoli, jota en koskaan nähnyt. Kaikeksi onneksi omille lapsilleni kävi toisin. Omassa lapsuudessani osakseni tuli ”ongelmallinen äitisuhde”, joka saisi Freudin hieromaan käsiään.

Äitini työskenteli ruotsinlaivalla hyttisiivoojana tahi hyttiemäntänä, jos kauniimmin halutaan ilmaista. Olen ymmärtänyt, että vielä 1980-luvulla ammatissa tienattiin kohtuuhyvin suhteessa sen ajan elinkustannuksiin, mutta oli työkin rankkaa. Työtahti oli viikko laivalla ja viikko vapaalla. Työt saattoivat alkaa esim. klo 3 aamuyöllä, joten duuni oli fyysisesti ja henkisesti kuluttavaa. Äidilläni oli ankara työmoraali. Hän työskenteli armottomalla asenteella ja sen sai tuntea nahoissaan työtoveritkin, jos he laistivat jollain tavoin velvoitteistaan.

Mutta kun hän tuli laivalta vapaalle, oli piru irti. Muistan olleen säännönmukaista, että tultuaan torstai-iltana kotiin viikon työvuorostaan äitini vaihtoi vaatteet, laittoi meikit ja hajuvedet, ja lähti ulko-ovesta. Seuraavaksi saatoin nähdä hänet seuraavan viikon alussa, kun hän ilmestyi jostain kotiin järkyttävän näköisenä sekä vanhalle viinalle, tupakalle ja ties mille haisevana. Välillä kaula imeskeltynä fritsuille. Sitten hän oli ”ilonamme” muutaman päivän kotona ennen seuraavan työrupeaman alkua.

Jo hyvin nuorena ymmärsin, että oli huomattavasti parempi, että äitini ei olisi kotona kuin että olisi. Hän oli hyvin laiha, koska hänen pääasiallinen ruokavalionsa oli alkoholin lisäksi kahvi ja tupakka. Marlboro-kartonkeja oli vinot pinot vaatehuoneen hyllyllä ja Mallu paloi surutta sisällä. Lapsen keuhkot kiittivät passiivisesta tupakoinnista. Hän oli kuulemma aloittanut tupakoinnin jo 15-vuotiaana, kun muutti kovaa kuria pitäneiden vanhempien ikeen alta Turkuun opiskelemaan. Toki 80-luvulla poltettiin joka paikassa sisällä ja tuhkakuppi oli yleinen näky pöydillä, minne ikinä menikin.

Erityisen antoisaa oli, että äiti vihasi ja halveksi avoimesti isääni, vaikkei siihen ollut edes järkevää syytä, ja käyttäytyi röyhkeästi ja julkeasti häntä kohtaan. Hän haistatteli milloin mistäkin, vittuili, ivasi, pilkkasi, vähätteli ja yleisesti voisi sanoa, että hänen käytöksensä oli sadistista, puhdasta henkistä väkivaltaa. Aviohelvetin malliesimerkki. Joulut muuttuivat välillä tunnelmaltaan ikäviksi, kun äitini humaltui ja pään aukominen isälleni sai aggressiivisempia sävyjä. Jollain kumman tavalla isäni pystyi nielemään tuon kaiken ryhtymättä harkitsemattomiin tekoihin. Jälkeenpäin ajatellen monessa muussa perheessä moinen asetelma olisi voinut saada traagisen lopputuleman.

Lapsuuteni vietin pääasiassa isäni kanssa. Kun isälläni alkoi kesäloma, lähdimme käytännössä aina 4–5 viikoksi mökille hänen kotiseudulleen Sysmään. Siellä oli kiva olla ja hänenkin mielensä ja hermonsa saivat ansaittua lepoa. Äidilleni sopi mainiosti, että olimme viikkokausia poissa maisemista. Häntä ei Sysmässä näkynyt. Äiti lomaili pari kertaa vuodessa etelän lomakohteissa, minne hän lähti luonnollisesti yksin. Kun palasimme isän kanssa lomalta kotiin, saattoi vastassa olla mitä tahansa yllätyksiä. Kerran olohuoneen lasikantinen sohvapöytä oli tuhannen pirstaleina pitkin olkkarin lattiaa. Eräs toinen kerta pyykinpesukone oli hajotettu ja kylpyhuoneen seinästä seinään kiinnitetyt pyykkinarut oli revitty alas kiinnikkeineen. Yhdeltä lomalta palattuamme asunnossa oli vieras mies, joka keräili kamppeitaan ja poistui vähin äänin isän ja minun tuijottaessa häntä eteisessä. Äitini ei koskaan ollut pahoillaan mistään tai osoittanut minkäänlaista katumusta. Ne hän korvasi vielä törkeämmällä käytöksellä.

Paitsi että äitikulta ryyppäsi ilmeisen rankasti vapaillaan ja lomillaan, hän söi myös unilääkkeitä, koska työ oli tuhonnut hänen unirytminsä totaalisesti. Hän meni usein kotona jo noin klo 19 sänkyyn makaamaan, luki kioskiromantiikkaa ja söi suklaata. Kaiken kaikkiaan tuo ihminen poltti kynttiläänsä molemmista päistä eikä välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään. Voisi olettaa, että äidilläni oli narsistinen persoonallisuushäiriö, joka selittäisi julman piittaamattoman ja tunteettoman käyttäytymisen. Voi vain arvailla, oliko hänen psyykensä kenties vaurioitunut ankaran kotikasvatuksen seurauksena vai oliko kyseessä perinnöllinen valuvika aivoissa vai molemmat. Mutta se on spekulaatiota.

Joskus päälle kahdenkymmenen vuoden ikäisenä minulla oli kausia, jolloin tunsin syvää vihaa ja kaunaa tuota äidin irvikuvaa kohtaan ja harkitsin laittavani välit lopullisesti poikki, mutta en koskaan tehnyt sitä. Mitään lämpimiä ajatuksia saati välejä en pystynyt ikinä kehittämään äitiini, mutta pidin sitä riittävänä suorituksena, että siedin häntä ja pystyin käyttäytymään suht normaalisti tavatessani häntä. Hänelle taas oli ominaista lässyttää välillä ylikorostuneen makeilevasti minulle ja myöhemmin lapsenlapsilleen, ts. räikeän epäaidosti, kuten tekee ihminen, joka yrittää teeskennellä välittävänsä ja olevansa kiinnostunut kanssaihmisistään.

Myöhemmällä iällä hänellä oli runsaasti mielenterveys- sekä muita terveysongelmia eli laskut erääntyivät maksettaviksi hänen rankoista elämäntavoistaan. Suurin lasku odotti kuitenkin vielä tuloaan. Joitakin kuukausia ennen 70:ttä ikävuottaan äidiltäni löytyi laajalle levinnyt keuhkosyöpä, eikä mitään ollut tehtävissä. Olivat hänen keuhkonsa aikaa lujaa tekoa, kun kestivät 55 vuoden katkeamattoman tupakoinnin. Viimeiset ajat hän vietti saattohoidossa. Hain hänelle röökiä lähikaupasta, eikä hänellä käsien tärinästä johtuen tahtonut pysyä tupakka sormissa, saati että olisi pystynyt sytyttämään sitä. Koin jotenkin ironisena, että sain toimia hänen tupakansytyttimenään viimeisinä aikoina.

Huhtikuussa 2019 äitini täytti 70 vuotta. Yhtenä hänen viimeisistä päivistään, kun olin vierailemassa saattokodissa, hän totesi: ”En tainnut olla kovin hyvä äiti.” Se oli yllättävä tunnustus, jota en muistanut kuulleeni hänen suustaan. Taisin vastata, että sitä on aika turha tässä vaiheessa alkaa miettiä. Sitten hän pyysi anteeksiantoa minulta. Annoin anteeksi, koska mikäpä minä olin tuomitsemaan tuota onnetonta ihmisrauniota, jos se soi hänen sielulleen rauhan. Kaikkihan me olemme heikkoja ja puutteellisia tavalla tai toisella, eikä hänen väärintekonsa kohdistuneet kuin erinäisiin lähimmäisiin. Tekojen vakavuus on hyvinkin suhteellista. Vaikka hän loukkasi julmasti läheisiään eikä osannut katua, tapahtuu kaikkialla paljon pahempiakin asioita.

Toukokuun lopussa sain eräänä iltana puhelun saattokodista. Hoitaja sanoi, että nyt kannattaisi lähteä tulemaan, jos haluan nähdä vielä äitini elossa. Lähdin, mutta en ehtinyt. Hän oli käynyt polttamassa tupakkahuoneessa, mennyt vuoteeseensa ja kuollut pois. Juttelin aulassa jonkin aikaa hoitajan kanssa, kun kuulin, että hän oli jo kuollut. Pohdin, käynkö katsomassa ruumista vai en. Lopulta päätin, että kai se täytyy tehdä. Menin huoneeseen yksin, katsoin vuoteessa makaavaa lahoavaa olentoa, joka kerran oli ollut äitini ja sanoin ääneen: ”Toivottavasti oli sen arvoista”. Sitten poistuin huoneesta. Kyyneltäkään en vuodattanut.