Kulissitodellisuuden sietämätön kurimus

“Todellisuus on realityy”, olisi kuningasmäkikotka Matti Nykänen voinut sanoa aikoinaan. Mutta ei sanonut. Samoin Masan suusta olisi voinut kuulla sellaisia kuolemattomia aforismeja kuin ”reality on laiffii”, ”elämä on todellista”, ”lähti kuin hauki kättelystä”, ”kankeana kuin lumiukko heinäkuussa”, ”panettaahan sitä koko ajan, mutta juodaan nyt ensin”. Mutta ei kuultu.

Maajussille morsian, Ensitreffit alttarilla, Sohvaperunat, Temptation Island, Farmi Suomi; mm. näistä minulla on ollut kunnia silloin tällöin kuulla selostuksia työpaikan lounaspöydässä. Edustan selkeää miesvähemmistöä naisvaltaisessa työpaikassa, joten käsiteltävän töllötarjonnan kirjo olisi varmasti hieman erilainen, jos pöydässä istuisi enemmän kulkusilla varustettuja. Mutta menee se näinkin, kun kuuntelee huuli pyöreänä juttuja ohjelmien sisällöistä.

Edellä mainitut kuuluvat enemmän tai vähemmän kategoriaan ”reality”, joka on käsittääkseni saavuttanut jonkinlaisen valta-aseman tv-tarjonnassa. Epätäyden ymmärrykseni mukaan realityissa on perusideana saattaa ihmiset, julkkikset tai tavikset, poikkeuksellisiin tilanteisiin tai puitteisiin, joissa heidän kuitenkin tulisi käyttäytyä omina aitoina itsenään eli ilman valmiiksi annettuja vuorosanoja. Käyttäytymisen luonnollisuuden kameroiden käydessä voi kevyesti kyseenalaistaa. Olosuhteiden poikkeuksellisuus näkyy siinä, että ympäristö, jossa toimitaan, on arkitodellisuudesta irrotettu, valmiiksi käsikirjoitettu asetelma. Realityn kytkös todellisuuteen on lopulta hyvin löyhä. 

Luontoni ei anna periksi katsoa mainittuja ohjelmia, koska koen ne piinaaviksi. En pysty nauttimaan niistä enkä miellä realityja viihteeksi. Työpaikalla on kuitenkin runsaasti niitä, jotka väittämänsä mukaan rentoutuvat niiden parissa. Ohjelmiin osallistujat saattavat joutua nöyryyttäviin ja myötähäpeää aiheuttaviin tilanteisiin, esim. peräkammarin jyväjemmari tuupataan treffeille morsianehdokkaiden kanssa ja sitten killitetään väkinäistä ja piinallista tapahtumaa, jossa molemmat katsovat varpaisiinsa eivätkä keksi mitään sanottavaa. Monet osallistujat osoittavat suorastaan sisäsyntyistä tarvetta nolata itsensä täydellisesti televisiossa. Sitä on julkisuushuoraaminen parhaimmillaan.

Mutta toisaalta, saatoin olla toisaalla, tai jonkun toisen alla. Katsottuani kovasti kehutun rikossarjan Task (HBO Max), aloin pohtia viihdettä ja viihtymistä. Task oli ahdistavaa matskua, joten en voi kehua sanan varsinaisessa merkityksessä viihtyneeni sen parissa, vaikka genressään se olikin hyvin tuotettua settiä. Väkivaltaa, huumeita, kylmäverisiä murhia, kiduttamista, ahdistuneita ihmisiä, psykoottisia sairaita ihmisiä, surkeita ja vielä surkeampia kohtaloita. Ei millään tavoin rentouttavaa sisältöä. Todellisuus tuuttaa jatkuvalla syötöllä samaa materiaalia reseptoreihimme. Sitä vasten on täysin ymmärrettävää sallia itselleen hetkellisen aivopesun tyhjänpäiväisen hötöohjelman ääressä. Ei pääpoloista pidä koko ajan kuonassa kylvettää.

On ikioman korvienvälini ongelma, että luokittelen reality-tyyppiset ohjelmat facepalm-kategoriaan. Viihdettä on jokaiselle juuri se, minkä itse kokee viihdyttäväksi ja mistä nauttii. Ainahan voi naureskella toisten keuhkoamiselle jostain metsäselviytymisseikkailusta tai parisuhdeseksileikeistä, mutta naureskelun tulee olla hyväntahtoista. On egoistista alleviivata omaa ”älyllisyyttään” käyttämällä keppihevosena toisten persoonallisia metodeja rentoutua ja irtautua arjesta. Niin hiton hölmöiltä kuin ne itsestä tuntuisivatkin.

Jälkikäsitelty kirjoitustodellisuus: Tehtiin Matistakin aikoinaan realitya. Mutta hänen elämänsä oli realitya ihmeellisempää.