Tämä pohjoisen kansan reppanuus

Tässä päivänä eräänä lähdin hakemaan pitsoja luottopaikasta keskustan laitamilta. Päästyäni paikalle ja tehtyäni tilauksen sain odotukseni ratoksi nähdä mielenkiintoisen ikävystyttävän episodin. Viittäkymmentä kohti kulkeva mieshenkilö tuli selittelemään henkilökunnalle kaikkea joutavaa, mm. orastavasta lentsustaan (jostain syystä en pidä yhtään lentsu-sanasta). Mies oli oletukseni mukaan henkilökuntaa, mutta vapaalla ja päättänyt tulla ilahduttamaan työtovereitaan läsnäolollaan ja hanurista peräisin olevilla jutuillaan. Pitsakokin ilme viestitti muuta kuin ilahduttavaa jälleennäkemistä.

Miehellä oli yllään virtsankeltainen pusakka, joka saattoi olla Luhdan mallistoa vuodelta 1992, sekä perussiniset farkut, joiden lahkeet oli leikattu laskeutumaan samanlevyisinä heti ahterista alaspäin. Farkkuihin oli neulottu ylimääräisiä taskuja, joiden oli varmaan tarkoitus lisätä niiden trendikkyyttä. Joka tapauksessa vaatteet istuivat ryhdittömästi miehen päällä. Otsalta pakeneva hiusraja oli saatu näkyviin kampaamalla harvenevat hiukset suoraan taaksepäin. Suora hiuslaatu saatiin pysymään tässä asennossa käyttämällä apuna vettä. Naamalta löytyi kevyt sänki ja punoitus, jonka veikkasin johtuvan jostakin muusta kuin alkavasta flunssasta, olihan sentään sunnuntai ja kello puolipäivä ja risat.

Hän sai annoksensa, joka sisälsi ranskalaisia ja jotain muuta, ja meni pöytään syömään. Saatuaan aterioitua hän palautti lautasen pitsakokille ja puhalteli annoksen valkosipulin määrää samalla mainiten, ettei hän onneksi ollut treffeille menossakaan. Kokki vastasi, että itsehän hän oli niin paljon sitä annokseen halunnut. Tähän mies totesi jotakuinkin näin: ”Ei kun se oli hyvä vaan, että sitä oli paljon. Mä otan aina niin vitusti valkkaria (= valkosipulimajoneesia), kun mulle on flunssa tulossa. Kato, nyt se alkaa jo puskea läpi.”, ja näytti karvaista kammenselkäänsä kokille.

Tässä vaiheessa sain pitsat mukaani ja mies jäi roikkumaan pitserian tiskille. Jotenkin mies samanaikaisesti huvitti, ärsytti ja säälitti minua. Hän edustaa palaa toivottavasti katoavaa kansanperinnettä. Hän on elävä muinaisjäänne. Kirjoitan päässäni sen tavallisen tarinan loppuun. Miehen vaimo on lähtenyt lasten kanssa jo aikoja sitten. Tai sitten sitä oikeaa ei vaan tahdo löytyä, vaikka keppanakuppiloista olisi tiheällä haravalla etsittykin. Hän elelee poikamiehenä keskustan laitamilla sijaitsevassa yksiössä. Harrastuksiin kuuluvat työ, television tuijottelu, vakioveikkaus ja vakiokänni viikonloppuisin. Krapulan synnyttämää olemassaolon ahdistustaan hän oli lähtenyt purkamaan minnekäs muualle kuin työpaikalleen, joka hänen onnekseen on auki seitsemän päivää viikossa. Sieltä löytyvät tutut ja turvalliset työtoverit, joille voi purkaa tuntojaan eli hölistä turhia, koska he eivät työvelvoitteistaan johtuen pääse karkuunkaan miehen jorinoita.

Hän on reppana, vaikka hän itse kuvittelee olevansa sujuvapuheinen ja menevä mies. Hän ei ole löytänyt olemassaololleen mitään tarkoitusta. Hän ei edes etsi tai mieti sitä. Elämänsä sisällöttömyyttä hän joko ei halua ajatella tai yksinkertaisuuttaan ei kykene ajattelemaan. Sellaiset ajatukset karkotetaan juomalla viinaa ja sen päälle lisää viinaa. Jossain vaiheessa kaikki on jäänyt jauhamaan paikoilleen ja mies on langennut elämään suomalaisen reppanan elämän. Kukaan ei ole neuvomassa hänelle, mitä on tyyli, sivistys, etiketti, oikeat virikkeet ja harrastukset, jne. Paitsi jos hänelle tulee lottopotti fiksun naisen ruumiillistumana, joka potkii miehen mitäänsanomattomuuden ojasta takaisin tielle ja kenties jopa salonkikelpoiseksi maailmanmieheksi matkustamaan naisen kanssa Lappiin ihailemaan ruskaa.

Koskahan Suomi-neito lakkaa valmistamasta näitä peräkammarin poikia, joilta peräkammarikin on jo viety pois?

Kirjoitan, minulla on siis sanottavaa?

Kyllä, minulla on kaikenlaista sanottavaa, koska muuten en kirjoittaisi tässä. Halu julkaista tuotoksensa edustaa jonkinasteista itsekeskeisyyttä, toisin sanoen haetaan muilta huomiota ja kenties tunnustusta sanomisilleen. Kaipa minunkin on tunnustettava tämä, vaikka tiedostan hyvin, että tätä blogia tulee lukemaan nollasta yhteen henkilöä. Toisaalta pitäisi hokea itselleen hyvän kirjailijan periaatetta, että viime kädessä kirjoitan vain itselleni, en muille. Täytyy heti tarkentaa, että en ole hyvä kirjailija, enkä edes kirjailija. Mutta toisten periaatteita osaan hokea. Kun kirjoittamista hallitsee kohderyhmäajattelu, mennään ryteikköön niin että kahina käy. Toisaalta voisin päästää itseni helpommalla ja kirjoittaa ajatukseni virtuaali-aaneloselle ja jättää ne lepäämään piirongin laatikkoon eli nykykielellä kovalevylle.

Näin voisin tehdäkin ja jättää kaikki höpinäni jälkipolville löydettäväksi ja ivattavaksi. Mutta ei sittenkään. On kiva hypätä mukaan kehityksen kelkkaan eikä jättäytyä ladun varteen paleltumaan. Kerran lukemattomat muutkin toteuttavat netissä ekshibitionistisia taipumuksiaan, niin sitten minä myös. On päästy siihen pisteeseen, että kaikki voivat kirjoittaa ja ilmaista itseään vapaasti. Se jos jokin on sananvapautta.

Kaikkinainen vapaus on johtanut siihen, että myös sellaiset kirjoittavat, joilla ei ole mitään sanottavaa. Ystäväni ilmoitti taannoin sähköpostissa, että ”I’m out of veispuuki”. Kun kyselin syytä, hän sanoi, ettei moinen touhu ole hänen juttunsa. On kuulemma aivan älytöntä, että raavas mies kirjoittelee tyyliin ”Lounaaksi lihapullia ja perunamuusia. Nam nam, olipa hyvää.” viitaten toisen kaverinsa statuspäivitykseen. En lähde kritisoimaan mitenkään Facebookia, koska siinä on myös paljon hyviä puolia. Joillakin on vain liian kova tarve antaa ulos löysää juttua vailla itsekritiikkiä. Mielessäni ovat tällaiset ”statuskonekiväärit”, jotka päivittävät näkyviin joka ainoan kahvihetken, syödyn viinerin ja katsotun tv-ohjelman ajattelematta, että asia on niin merkityksetön ja yhdentekevä, ettei muita kiinnostaisi lukea siitä. Mainittujen ”lohkaisujen” viihdearvokin on nolla, ehkä jopa miinuksen puolella. Ei kai kyseisiä tilannepäivityksiä vain omaksi huviksi kirjoiteta? Ei arjessa tapahdu koko ajan mainitsemisen arvoista; ei ainakaan sellaista, josta tulisi tiedottaa muille. Itse en ole Facebookissa. Kenties tulla puksutetaan jälkijunassa. Tuntien oman aikaansaamattomuuteni kirjaudun nassukirjaan siinä vaiheessa, kun sen ohi on ajanut jokin uusi hienompi systeemi (Diaspora*?). Aika näyttää, minulle lähinnä perävalojaan.

Toki statuspäivitysten, blogikirjoitusten tai vaikka esseiden lähtökohdat ovat erilaiset eikä niitä voi arvioida kaikkinensa samalla mittapuulla. Jos kuitenkin jokainen kirjoitettu lause sisältää pelkästään tyhjää lätinää, voi vain kummeksua kirjoittajan motiiveja. Tarjoan yhden vastausvaihtoehdon: Tällä omahyväisyyden ja röyhkeyden hallitsemalla aikakaudella itsensä esilletuomisen tarve ylittää kovaa ja korkealta (sekä peittää) henkilön todelliset kyvyt. Kauniisti sanottuna: viis sisällöstä, kunhan on tarpeeksi tyrkky ja/tai puhuu sujuvasti paskaa.

Erään kirjailijan huoneentaulussa lukee ”Puhu vasta kun olet varma, ettei sinulla ole mitään tärkeää sanottavaa”. Lause vaikuttaisi ensiarviolta sotivan kirjoitukseni johtoajatusta vastaan, mutta näin ei ole. Absoluuttinen varmuus oman sanoman tärkeydestä voi johtaa ylitsevuotavan runsaaseen suunsoittoon. Ongelma on siinä, että tekstistä puuttuu epäily sen tarpeellisuudesta. Toinen viesti virkkeessä on Georg Henrik von Wrightin sanoin, että julistava kirjallisuus ei ole koskaan hyvää, mutta hyvä kirjallisuus voi olla tahtomattaan julistavaa. Julistamiseen sortuva kirjoittaminen kulkee näkökulman kannalta kovin kapeaa kujaa.

Minulla on kuitenkin jalat maassa ja toivottavasti ne siellä pysyvätkin. Kun tarkistaa, kuinka monta kymmentä tuhatta aktiivista suomenkielistä blogia löytyy tällä hetkellä netistä, nöyryyden saavuttaminen ei ole minkäänlainen ongelma. Vaimokultakin totesi, että hän saa kuulla juttujani jo kotona ihan riittämiin ja ettei niitä ole mitään tarvetta lukea lisää blogista. Siinä meni sekin potentiaalinen lukija. Kirjoitan, koska haluan kirjoittaa, ja toivon, etten ota itseäni liian vakavasti tämän harrastuksen parissa. Lukekoon, ken haluaa, jos haluaa.

Jälkikirjoitus: Kävikö tässä niin, että vein tällä kirjoituksella pohjan tulevalta kirjoittamiseltani? No jaa, tänään olin tätä mieltä, huomenna jo eri mieltä, sanoi poliitikko.

Jälkikirjoitus, osa 2: Pahoittelen äskeistä reilun 500 sanan mittaista yritystäni esittää fiksua. Pelkkää feikkausta, joka paistaa iloisesti läpi. Yritän parantaa tapani seuraavaan kirjoitukseen mennessä. Mutta tuskin parannan.