Kyllä, minulla on kaikenlaista sanottavaa, koska muuten en kirjoittaisi tässä. Halu julkaista tuotoksensa edustaa jonkinasteista itsekeskeisyyttä, toisin sanoen haetaan muilta huomiota ja kenties tunnustusta sanomisilleen. Kaipa minunkin on tunnustettava tämä, vaikka tiedostan hyvin, että tätä blogia tulee lukemaan nollasta yhteen henkilöä. Toisaalta pitäisi hokea itselleen hyvän kirjailijan periaatetta, että viime kädessä kirjoitan vain itselleni, en muille. Täytyy heti tarkentaa, että en ole hyvä kirjailija, enkä edes kirjailija. Mutta toisten periaatteita osaan hokea. Kun kirjoittamista hallitsee kohderyhmäajattelu, mennään ryteikköön niin että kahina käy. Toisaalta voisin päästää itseni helpommalla ja kirjoittaa ajatukseni virtuaali-aaneloselle ja jättää ne lepäämään piirongin laatikkoon eli nykykielellä kovalevylle.
Näin voisin tehdäkin ja jättää kaikki höpinäni jälkipolville löydettäväksi ja ivattavaksi. Mutta ei sittenkään. On kiva hypätä mukaan kehityksen kelkkaan eikä jättäytyä ladun varteen paleltumaan. Kerran lukemattomat muutkin toteuttavat netissä ekshibitionistisia taipumuksiaan, niin sitten minä myös. On päästy siihen pisteeseen, että kaikki voivat kirjoittaa ja ilmaista itseään vapaasti. Se jos jokin on sananvapautta.
Kaikkinainen vapaus on johtanut siihen, että myös sellaiset kirjoittavat, joilla ei ole mitään sanottavaa. Ystäväni ilmoitti taannoin sähköpostissa, että ”I’m out of veispuuki”. Kun kyselin syytä, hän sanoi, ettei moinen touhu ole hänen juttunsa. On kuulemma aivan älytöntä, että raavas mies kirjoittelee tyyliin ”Lounaaksi lihapullia ja perunamuusia. Nam nam, olipa hyvää.” viitaten toisen kaverinsa statuspäivitykseen. En lähde kritisoimaan mitenkään Facebookia, koska siinä on myös paljon hyviä puolia. Joillakin on vain liian kova tarve antaa ulos löysää juttua vailla itsekritiikkiä. Mielessäni ovat tällaiset ”statuskonekiväärit”, jotka päivittävät näkyviin joka ainoan kahvihetken, syödyn viinerin ja katsotun tv-ohjelman ajattelematta, että asia on niin merkityksetön ja yhdentekevä, ettei muita kiinnostaisi lukea siitä. Mainittujen ”lohkaisujen” viihdearvokin on nolla, ehkä jopa miinuksen puolella. Ei kai kyseisiä tilannepäivityksiä vain omaksi huviksi kirjoiteta? Ei arjessa tapahdu koko ajan mainitsemisen arvoista; ei ainakaan sellaista, josta tulisi tiedottaa muille. Itse en ole Facebookissa. Kenties tulla puksutetaan jälkijunassa. Tuntien oman aikaansaamattomuuteni kirjaudun nassukirjaan siinä vaiheessa, kun sen ohi on ajanut jokin uusi hienompi systeemi (Diaspora*?). Aika näyttää, minulle lähinnä perävalojaan.
Toki statuspäivitysten, blogikirjoitusten tai vaikka esseiden lähtökohdat ovat erilaiset eikä niitä voi arvioida kaikkinensa samalla mittapuulla. Jos kuitenkin jokainen kirjoitettu lause sisältää pelkästään tyhjää lätinää, voi vain kummeksua kirjoittajan motiiveja. Tarjoan yhden vastausvaihtoehdon: Tällä omahyväisyyden ja röyhkeyden hallitsemalla aikakaudella itsensä esilletuomisen tarve ylittää kovaa ja korkealta (sekä peittää) henkilön todelliset kyvyt. Kauniisti sanottuna: viis sisällöstä, kunhan on tarpeeksi tyrkky ja/tai puhuu sujuvasti paskaa.
Erään kirjailijan huoneentaulussa lukee ”Puhu vasta kun olet varma, ettei sinulla ole mitään tärkeää sanottavaa”. Lause vaikuttaisi ensiarviolta sotivan kirjoitukseni johtoajatusta vastaan, mutta näin ei ole. Absoluuttinen varmuus oman sanoman tärkeydestä voi johtaa ylitsevuotavan runsaaseen suunsoittoon. Ongelma on siinä, että tekstistä puuttuu epäily sen tarpeellisuudesta. Toinen viesti virkkeessä on Georg Henrik von Wrightin sanoin, että julistava kirjallisuus ei ole koskaan hyvää, mutta hyvä kirjallisuus voi olla tahtomattaan julistavaa. Julistamiseen sortuva kirjoittaminen kulkee näkökulman kannalta kovin kapeaa kujaa.
Minulla on kuitenkin jalat maassa ja toivottavasti ne siellä pysyvätkin. Kun tarkistaa, kuinka monta kymmentä tuhatta aktiivista suomenkielistä blogia löytyy tällä hetkellä netistä, nöyryyden saavuttaminen ei ole minkäänlainen ongelma. Vaimokultakin totesi, että hän saa kuulla juttujani jo kotona ihan riittämiin ja ettei niitä ole mitään tarvetta lukea lisää blogista. Siinä meni sekin potentiaalinen lukija. Kirjoitan, koska haluan kirjoittaa, ja toivon, etten ota itseäni liian vakavasti tämän harrastuksen parissa. Lukekoon, ken haluaa, jos haluaa.
Jälkikirjoitus: Kävikö tässä niin, että vein tällä kirjoituksella pohjan tulevalta kirjoittamiseltani? No jaa, tänään olin tätä mieltä, huomenna jo eri mieltä, sanoi poliitikko.
Jälkikirjoitus, osa 2: Pahoittelen äskeistä reilun 500 sanan mittaista yritystäni esittää fiksua. Pelkkää feikkausta, joka paistaa iloisesti läpi. Yritän parantaa tapani seuraavaan kirjoitukseen mennessä. Mutta tuskin parannan.
Näin voisin tehdäkin ja jättää kaikki höpinäni jälkipolville löydettäväksi ja ivattavaksi. Mutta ei sittenkään. On kiva hypätä mukaan kehityksen kelkkaan eikä jättäytyä ladun varteen paleltumaan. Kerran lukemattomat muutkin toteuttavat netissä ekshibitionistisia taipumuksiaan, niin sitten minä myös. On päästy siihen pisteeseen, että kaikki voivat kirjoittaa ja ilmaista itseään vapaasti. Se jos jokin on sananvapautta.
Kaikkinainen vapaus on johtanut siihen, että myös sellaiset kirjoittavat, joilla ei ole mitään sanottavaa. Ystäväni ilmoitti taannoin sähköpostissa, että ”I’m out of veispuuki”. Kun kyselin syytä, hän sanoi, ettei moinen touhu ole hänen juttunsa. On kuulemma aivan älytöntä, että raavas mies kirjoittelee tyyliin ”Lounaaksi lihapullia ja perunamuusia. Nam nam, olipa hyvää.” viitaten toisen kaverinsa statuspäivitykseen. En lähde kritisoimaan mitenkään Facebookia, koska siinä on myös paljon hyviä puolia. Joillakin on vain liian kova tarve antaa ulos löysää juttua vailla itsekritiikkiä. Mielessäni ovat tällaiset ”statuskonekiväärit”, jotka päivittävät näkyviin joka ainoan kahvihetken, syödyn viinerin ja katsotun tv-ohjelman ajattelematta, että asia on niin merkityksetön ja yhdentekevä, ettei muita kiinnostaisi lukea siitä. Mainittujen ”lohkaisujen” viihdearvokin on nolla, ehkä jopa miinuksen puolella. Ei kai kyseisiä tilannepäivityksiä vain omaksi huviksi kirjoiteta? Ei arjessa tapahdu koko ajan mainitsemisen arvoista; ei ainakaan sellaista, josta tulisi tiedottaa muille. Itse en ole Facebookissa. Kenties tulla puksutetaan jälkijunassa. Tuntien oman aikaansaamattomuuteni kirjaudun nassukirjaan siinä vaiheessa, kun sen ohi on ajanut jokin uusi hienompi systeemi (Diaspora*?). Aika näyttää, minulle lähinnä perävalojaan.
Toki statuspäivitysten, blogikirjoitusten tai vaikka esseiden lähtökohdat ovat erilaiset eikä niitä voi arvioida kaikkinensa samalla mittapuulla. Jos kuitenkin jokainen kirjoitettu lause sisältää pelkästään tyhjää lätinää, voi vain kummeksua kirjoittajan motiiveja. Tarjoan yhden vastausvaihtoehdon: Tällä omahyväisyyden ja röyhkeyden hallitsemalla aikakaudella itsensä esilletuomisen tarve ylittää kovaa ja korkealta (sekä peittää) henkilön todelliset kyvyt. Kauniisti sanottuna: viis sisällöstä, kunhan on tarpeeksi tyrkky ja/tai puhuu sujuvasti paskaa.
Erään kirjailijan huoneentaulussa lukee ”Puhu vasta kun olet varma, ettei sinulla ole mitään tärkeää sanottavaa”. Lause vaikuttaisi ensiarviolta sotivan kirjoitukseni johtoajatusta vastaan, mutta näin ei ole. Absoluuttinen varmuus oman sanoman tärkeydestä voi johtaa ylitsevuotavan runsaaseen suunsoittoon. Ongelma on siinä, että tekstistä puuttuu epäily sen tarpeellisuudesta. Toinen viesti virkkeessä on Georg Henrik von Wrightin sanoin, että julistava kirjallisuus ei ole koskaan hyvää, mutta hyvä kirjallisuus voi olla tahtomattaan julistavaa. Julistamiseen sortuva kirjoittaminen kulkee näkökulman kannalta kovin kapeaa kujaa.
Minulla on kuitenkin jalat maassa ja toivottavasti ne siellä pysyvätkin. Kun tarkistaa, kuinka monta kymmentä tuhatta aktiivista suomenkielistä blogia löytyy tällä hetkellä netistä, nöyryyden saavuttaminen ei ole minkäänlainen ongelma. Vaimokultakin totesi, että hän saa kuulla juttujani jo kotona ihan riittämiin ja ettei niitä ole mitään tarvetta lukea lisää blogista. Siinä meni sekin potentiaalinen lukija. Kirjoitan, koska haluan kirjoittaa, ja toivon, etten ota itseäni liian vakavasti tämän harrastuksen parissa. Lukekoon, ken haluaa, jos haluaa.
Jälkikirjoitus: Kävikö tässä niin, että vein tällä kirjoituksella pohjan tulevalta kirjoittamiseltani? No jaa, tänään olin tätä mieltä, huomenna jo eri mieltä, sanoi poliitikko.
Jälkikirjoitus, osa 2: Pahoittelen äskeistä reilun 500 sanan mittaista yritystäni esittää fiksua. Pelkkää feikkausta, joka paistaa iloisesti läpi. Yritän parantaa tapani seuraavaan kirjoitukseen mennessä. Mutta tuskin parannan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti