Tässä päivänä eräänä lähdin hakemaan pitsoja luottopaikasta keskustan laitamilta. Päästyäni paikalle ja tehtyäni tilauksen sain odotukseni ratoksi nähdä mielenkiintoisen ikävystyttävän episodin. Viittäkymmentä kohti kulkeva mieshenkilö tuli selittelemään henkilökunnalle kaikkea joutavaa, mm. orastavasta lentsustaan (jostain syystä en pidä yhtään lentsu-sanasta). Mies oli oletukseni mukaan henkilökuntaa, mutta vapaalla ja päättänyt tulla ilahduttamaan työtovereitaan läsnäolollaan ja hanurista peräisin olevilla jutuillaan. Pitsakokin ilme viestitti muuta kuin ilahduttavaa jälleennäkemistä.
Miehellä oli yllään virtsankeltainen pusakka, joka saattoi olla Luhdan mallistoa vuodelta 1992, sekä perussiniset farkut, joiden lahkeet oli leikattu laskeutumaan samanlevyisinä heti ahterista alaspäin. Farkkuihin oli neulottu ylimääräisiä taskuja, joiden oli varmaan tarkoitus lisätä niiden trendikkyyttä. Joka tapauksessa vaatteet istuivat ryhdittömästi miehen päällä. Otsalta pakeneva hiusraja oli saatu näkyviin kampaamalla harvenevat hiukset suoraan taaksepäin. Suora hiuslaatu saatiin pysymään tässä asennossa käyttämällä apuna vettä. Naamalta löytyi kevyt sänki ja punoitus, jonka veikkasin johtuvan jostakin muusta kuin alkavasta flunssasta, olihan sentään sunnuntai ja kello puolipäivä ja risat.
Hän sai annoksensa, joka sisälsi ranskalaisia ja jotain muuta, ja meni pöytään syömään. Saatuaan aterioitua hän palautti lautasen pitsakokille ja puhalteli annoksen valkosipulin määrää samalla mainiten, ettei hän onneksi ollut treffeille menossakaan. Kokki vastasi, että itsehän hän oli niin paljon sitä annokseen halunnut. Tähän mies totesi jotakuinkin näin: ”Ei kun se oli hyvä vaan, että sitä oli paljon. Mä otan aina niin vitusti valkkaria (= valkosipulimajoneesia), kun mulle on flunssa tulossa. Kato, nyt se alkaa jo puskea läpi.”, ja näytti karvaista kammenselkäänsä kokille.
Tässä vaiheessa sain pitsat mukaani ja mies jäi roikkumaan pitserian tiskille. Jotenkin mies samanaikaisesti huvitti, ärsytti ja säälitti minua. Hän edustaa palaa toivottavasti katoavaa kansanperinnettä. Hän on elävä muinaisjäänne. Kirjoitan päässäni sen tavallisen tarinan loppuun. Miehen vaimo on lähtenyt lasten kanssa jo aikoja sitten. Tai sitten sitä oikeaa ei vaan tahdo löytyä, vaikka keppanakuppiloista olisi tiheällä haravalla etsittykin. Hän elelee poikamiehenä keskustan laitamilla sijaitsevassa yksiössä. Harrastuksiin kuuluvat työ, television tuijottelu, vakioveikkaus ja vakiokänni viikonloppuisin. Krapulan synnyttämää olemassaolon ahdistustaan hän oli lähtenyt purkamaan minnekäs muualle kuin työpaikalleen, joka hänen onnekseen on auki seitsemän päivää viikossa. Sieltä löytyvät tutut ja turvalliset työtoverit, joille voi purkaa tuntojaan eli hölistä turhia, koska he eivät työvelvoitteistaan johtuen pääse karkuunkaan miehen jorinoita.
Hän on reppana, vaikka hän itse kuvittelee olevansa sujuvapuheinen ja menevä mies. Hän ei ole löytänyt olemassaololleen mitään tarkoitusta. Hän ei edes etsi tai mieti sitä. Elämänsä sisällöttömyyttä hän joko ei halua ajatella tai yksinkertaisuuttaan ei kykene ajattelemaan. Sellaiset ajatukset karkotetaan juomalla viinaa ja sen päälle lisää viinaa. Jossain vaiheessa kaikki on jäänyt jauhamaan paikoilleen ja mies on langennut elämään suomalaisen reppanan elämän. Kukaan ei ole neuvomassa hänelle, mitä on tyyli, sivistys, etiketti, oikeat virikkeet ja harrastukset, jne. Paitsi jos hänelle tulee lottopotti fiksun naisen ruumiillistumana, joka potkii miehen mitäänsanomattomuuden ojasta takaisin tielle ja kenties jopa salonkikelpoiseksi maailmanmieheksi matkustamaan naisen kanssa Lappiin ihailemaan ruskaa.
Koskahan Suomi-neito lakkaa valmistamasta näitä peräkammarin poikia, joilta peräkammarikin on jo viety pois?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti