”Lisäksi urheilutoimitus oli antanut minulle 300 $ käteistä, josta suurin osa oli jo käytetty äärimmäisen vaarallisiin huumeisiin. Auton takakontti näytti poliisin liikkuvalta huumetutkimuslaboratoriolta. Meillä oli kaksi pussia ruohoa, seitsemänkymmentäviisi meskaliinipuristetta, viisi paperimatkaa, suolasirotin puolillaan kokaiinia ja kokonainen galaksi erivärisiä piristäviä, rauhoittavia, huudattavia, naurattavia… ja litra tequilaa, litra rommia, laatikko Budweiseria, puolen litran pullo puhdasta eetteriä sekä kaksi tusinaa amyylia.”
Edessä oli siis lupaava reissu parivaljakolle, vaan kaikki ei kuitenkaan mennyt kuten Strömsössä. Tämä valkenee myös kirjan sankaritoimittajalle:
”Minulle alkoi valjeta sarja hirveitä tosiasioita: tässä sitä oltiin ypöyksin Las Vegasissa tämän aivan käsittämättömän kalliin auton kanssa, täysin huumeista sekaisin, ilman asianajajaa, ilman käteistä, ilman juttua lehteen – ja kaiken muu lisäksi piti vielä hoitaa aivan jumalattoman iso hotellilasku. Olimme tilanneet siihen huoneeseen kaiken mitä ihmiskädet pystyivät kantamaan – muun muassa noin kuusisataa palaa läpikuultavaa Neutrogena -saippuaa. Koko auto oli täynnä sitä – saippuanpaloja pitkin lattioita, saippuanpaloja penkeillä ja hansikaslokerossa. Asianajajani oli päässyt jonkinlaiseen sopimukseen kerroksemme mestitsi-siivoojien kanssa siitä, että meille toimitettaisiin tätä saippuaa – kuusisataa palaa omituista, läpinäkyvää töhkää – ja nyt se kaikki kuului minulle.”
Väliin on aikaa pohdiskella Las Vegasin todellista olemusta:
”Tämä kaupunki on kuin armeija: haiden etiikka vallitsee – haavoittuneet syödään. Suljetussa yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat syyllisiä, ainut rikos on jäädä kiinni. Varkaiden valtakunnassa ainut synti on loppujen lopuksi tyhmyys.”
”Vegas on täynnä luontaisia kummajaisia – ihmisiä, jotka ovat aidosti sekaisin – että huumeet eivät oikeastaan ole ongelma, paitsi kytille ja heposyndikaatille. Psykedeeliset aineet ovat melko joutavanpäiväisiä kaupungissa, jossa voi kävellä kasinoon mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä ja todistaa gorillan ristiinnaulitsemisen – liekehtivällä neonristillä, joka yhtäkkiä muuttuu ilotulituspyöräksi ja pyörittää petoa väkkäränä kuhisevan pelitoiminnan yläpuolella.”
Railakkaan reissun jäljiltä hotellihuone oli kärsinyt pieniä vaurioita:
”Huone näytti paikalta jossa on tehty tuhoisa eläintieteellinen koe viskillä ja gorilloilla. Kolmen metrin peili oli rikkoutunut, mutta silti kasassa – raskauttava todiste siitä iltapäivästä, kun asianajajani teki amokjuoksun kookospähkinävasara kourassa ja murskasi peilin ja kaikki lamput. Olimme korvanneet lamput Safewayltä ostetuilla punaisilla ja sinisillä joulukuusenlampuilla, mutta peiliä oli mahdoton korvata. Asianajajani vuode näytti karrelle palaneelta rotanpesältä. Tuli oli syönyt yläpuolen, ja loppu oli vietereiden ja nokisen täytteen sekasotkua.”
Oma ammattikuntakin ansaitsee syväanalyysinsa:
”Lehdistö on julma homokopla. Journalismi ei ole ala tai ammatti. Se on runkkujen ja hylkiöiden halpa romuliiteri – valeovi elämän nurjalle puolelle, saastainen kusenpolttama pikku luukku, jonka rakennustarkastaja on naulannut umpeen, mutta joka on silti juuri riittävän syvä että puliukko voi kiivetä sisään suoraan katukäytävältä ja masturboida kuin simpanssi eläintarhan häkissä.”
Tämä tällä kertaa. Tapojensa mukaan piiri ei yritä löytää kirjasta erilaisia tasoja, merkityksiä saati tulkintoja, koska kun taiteesta tehdään tiedettä, on taide pilalla. Pieni kirjallisuuspiiri palaa asiaan, kun saa jotain luettua. Yhtä mahdollista on, että ei palaa, vaikka saisikin jotain luettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti