Tapahtuipa helteisenä heinäkuun lopun päivänä vuonna 2013 Sysmän S-marketin pihassa: Sisäänkäynnin luona jutteli kuusissakymmenissä oleva äijänkupelo, jossa huomio kiinnittyi peukutuksen arvoisiin poskipulareihin sekä naamavärkin helakkaan punoitukseen, joka ei ollut aiheutunut auringonpaisteesta. Kasvojen turpea rosoisuus alleviivasi tuttua tarinaa, jossa mies tuntee itse tuoppinsa jäljet, kuten Rautavaaran Tapsa aikoinaan luikautti. Myöhemmin kaupan sisällä ei tarvinnut lähestyä kovin monen metrin päähän ukosta, kun melkein vedet tirahtivat silmistä, muttei liikutuksesta. Sen verran tymäkästi oli annosteltu eau de Wanhan Wiinan miesten tuoksua. Kenenkään kaupassa olijan ei tarvinnut enempää vakuuttua siitä, että miehellä oli takanaan sellainen raja-arvoja rikkova ränni, jossa lempeämmät liemet oli jätetty suosiolla hyllylle. Mutta niin vain retku suoritti ostoksiaan muina miehinä, vaikka taakse jäi koko käytävän pituudelta karmea katku.
Lapsuudestani muistan, kuinka serkkupoikien kanssa naureskelimme pitkän linjan juopolle, jota kutsuimme kalja-Arvoksi. Tiedä sitten, oliko se yleinen lempinimi herralle, vai meidän poikien keksimä nimitys. Joka tapauksessa kalja-Arvo polkupyörineen oli tuttu näky Nuoramoisten kylän raitilla. Useammin kuin usein näimme hänet taluttamassa pyöräänsä tien vierellä ja aina pyörän sarvessa oli virvokekassi. Hänet havaittiin aina nimenomaan taluttamassa pyörää, mikä viitannee siihen, että äijä oli niin kovassa laitamyötäisessä, ettei kyennyt ajamaan sitä. Arvo oli herrasmies ainakin ulkoiselta habitukseltaan: viikset ja tukka ojennuksessa ja puku päällä. Saattoi hyvinkin olla, että puku oli Arvon ainoa vaatekerta ja ripiltä pääsyä varten hankittu. Kesäisissä latotansseissa lapsille riitti viihdettä, kun kalja-Arvo viipotti ja toikkaroi näyttäen siltä, että tuskin edes tiedosti olinpaikkaansa. Toisaalta eipä niissä latotansseissa kovin moni muukaan täysi-ikäinen raittiusseuran kinkereitä pitänyt, kun käsitykseni mukaan vielä 80-luvulla sahti virtasi kylillä aika reippaasti. Toki sahdit ja viinat käytiin nauttimassa auton takakontista, koska kanttiinissa sai myydä vain keskiolutta.
Kalja-Arvon kohtalo oli karu. Tarinan mukaan eräänä kevättalven päivänä hän oli tuttuun tapaansa juomanhakureissulla. Hän oli ilmeisesti istahtanut lepäämään sillan matalalle kaiteelle. Alta kulki puro tai jokin oja. Oliko Arvo sitten sammahtanut vai horjahtanut, mutta hän oli kaatunut taaksepäin sillä seurauksella, että henki oli lähtenyt. Pyörä oli tien vieressä ja Arvo löytyi ojasta. Kuolinsyynä oli isku päähän tai niskojen katkeaminen tai jotain sinne päin.
Viimeistään tässä vaiheessa on jokainen kynnökselle kykenevä kukkahattuinen sosiaalitamma noussut varpailleen, mikäli pysyy niiden varassa. Sepustuksessa paistaa läpi hävytön alkoholismin ihannointi ja romantisointi, jolla epäterve asenne väkijuomiin yritetään ujuttaa muka luonnolliseksi osaksi suomalaista kansankulttuuria. Väkijuomien korkea kulutus on vakava ongelma yhteiskunnassamme, ja juopottelun glorifiointiin tähtäävät kirjoitukset tulisi luokitella rikolliseksi toiminnaksi. Hyi hyi hyi meitä veikkoja, jotka viinalle olemme heikkoja, ei vahingossa juopua osaa meistä selvinkään. Tasan on näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti