Puolivillainen totuus kirjallisuuspiirin tapauksesta

Kirjallisuuden takapihoilla ja tunkioilla temmeltävä yksinäinen katsastaja on saanut eteensä tiivistunnelmaisen 800-sivuisen opuksen Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Ilman koukeroita ilmaistuna luin kirjan ja olihan se aika paska. Sveitsiläisen Joël (Tsouäl) Dickheadin, anteeksi Dickerin kikkailema teos on kerännyt ylistyksiä ja palkintoja pitkin poikin, mutta kirjallisuuspierulle suodun absoluuttisen sävelkorvan sekä totuuden ytimeen kantavan syvyysnäön turvin on todettava, että jos tiivis tunnelma syntyy jahkailusta, olen väärässä seurassa. Useimmiten olenkin. Reippaasti yli puolet kirjasta täyttyi niin hitaasta juonenkuljetuksesta, että maitohapot happanivat jäsenissä. Teinitytön ja keski-ikäisen kirjailijan välinen dialogi oli itkettävän tuskastuttavaa luettavaa tyyliin ”rakastan”, ”minä rakastan enemmän”, ”minä vielä enemmän”, ”ikuisesti rakastan”, ja alusta. Monissa yhteyksissä kehuttu ”kirja pitää otteessaan” ja ”luin sen yhdeltä istumalta, koska en voinut lopettaa” toteutui kirjapiirin kohdalla siten, että ensimmäisen kahdeksankymmenen sivun jälkeen oli pidettävä taukoa toista viikkoa. Eikä tehnyt kipeää.

Kirja palkitsee lukijansa (kuivakka naurahdus) noin 650 sivun savessa kahlaamisen jälkeen. On pelkästään positiivista, että teos lähtee käyntiin jossain vaiheessa. Nimittäin loppupuolella lukija kieputetaan pyörryksiin mukahätkähdyttävillä paljastuksilla ja liukuhihnalta tarjoiltavilla syyllisehdokkailla. Mutta hei, kaikkihan me olemme lopulta syyllisiä. Yritin arvailla asioiden todellista tolaa pitkin kirjaa vain todetakseni tulleeni halpahintaisesti kusetetuksi. Propsit jaetaan siitä, että sveitsiläinen mittatikku kuvaa kirjassaan suorasukaisen poskihoidon ilman kiertoilmaisuja.

Dicker antaa aloitteleville kirjailijoille lyömättömät vinkit venytetyn tiiliskiviromaanin kirjoittamiseen:

• Ota laaja hahmogalleria ja paljasta hahmoista kaikenlaista vähitellen pitkin tarinaa. Mitä enemmän possea, sitä enemmän paljastettavaa. Ja tarina venyy.
• Kuljeta yhdellä aikatasolla monia tapahtumaketjuja, ns. monta rautaa tulessa (kirjailijan rikostutkimukset, kamppailu kirjan kirjoittamisen ja julkaisemisen kanssa, kuulustelut ja keskustelut oppi-isän kanssa, muiden hahmojen tekemiset).
• Seikkaile eri aikatasoilla. Käytä kaikki keinot menneiden muistelemiseen ja takaumiin. Kun tarinaa kertoo parilla kolmella eri aikatasolla, antaa se huikean mahdollisuuden kasvattaa sivumäärää loputtomiin.
• Etene juonessa verkkaisesti. Ei ole mitään kiirettä vetää ässiä eikä mitään muitakaan kortteja hihasta. Hämää lukijaa turhilla yksityiskohdilla ja tapahtumilla (sivumäärä kasvaa). Jätä olennaisia asioita kertomatta tai lakaise ne taustalle, jotta loppuun saadaan kunnon kliimaksi.

Monissa kirja-arvosteluissa on mainittu samankaltaisuudet Twin Peaksiin, mutta missään kohdassa en havainnut metsissä huhuilevia pöllöjä, uhkaavina huojuvia puita, pahuksen hyvää kahvia ja kirsikkapiirakkaa, halkoa vauvana pitävää naista, punaista huonetta, tanssivaa kääpiötä saati transvestiittia FBI-agenttia (kiitti Fox Mulder ja Hank Moody!).

Tässäpä itsetietoisen älykön kirjoittama bestseller, josta löytyy läpitunkeva ”nyt kirjoitan aivan jäätävän eeppisen stoorin” -maku. Aitouden voi hakea paikallisen Prisman maitohyllystä. Voisin esittää kirjasta ontuvan vertauksen sveitsiläiseen linkkuveitseen, josta löytyy tsiljoona toimintoa, mutta ei yhtäkään järkevää työkalua. Mutta en esitä, koska se olisi jo noloa.