Olen ristiriitainen hahmo, enkä vähiten sosiaalisessa ulottuvuudessa. Vältän seuraa, vaikken olekaan mikään ihmisvihaaja ja saatan toisinaan olla jopa seurallinen. Paras hetki työpäivässä on päästä syömään läheiseen ruokalaan. Irrottaudun hetkeksi työympäristöstä ja saan olla rauhassa työtovereilta. Tietenkin ruokalassa on populaa, mutta vähät minä heistä, koska olen yhtä tuntematon heille kuin he minulle.
Työtovereissa ei ole oikeastaan muuta vikaa kuin se, että heidän suustaan tulee harvoin mitään mielenkiintoista. Muuten he ovat harmittomia. Jotkut jaksavat jauhaa loputtomiin työasioita, mikä on ymmärrettävää työpaikalla, mutta aiheena tappotylsää kuunneltavaa. Oma tapauksensa ovat valittajat, joille negatiivinen lähestymistapa toimii kaikissa yhteyksissä. Marina saattaa alkaa mitättömistä pikkuasioista, kuten heikosta tiedonkulusta, joka paisutellaan suureksi vääryydeksi heitä kohtaan. Viimeksi eräs työtoveri pahoitti mielensä, kun suunnitellusta laivaristeilystä ei ollut kerrottu hänelle heti. Yhdellä kollegalla on tapana milloin mistäkin syystä maalata tuomiopäivän skenaarioita, jolloin hänen tavaramerkikseen on muodostunut (surku)hupaisa kaneetti ”me ollaan kusessa”.
Toiset hallitsevat rupattelun jalon taidon. Valitaan neutraali aihe ja tuutataan tuubaa. Jutustelu käy nopeasti puuduttavaksi, jos aihepiirit eivät sivua millään tavoin omia kiinnostuksen kohteita ja/tai alkavat toistaa itseään. Niin käy helposti, jos on mies naisvaltaisessa työpaikassa. Yksi puhuu mielellään ilmeisen rakkaasta hevosharrastuksestaan ja siihen liittyvistä unelmistaan. Saa toki puhua ja hänhän puhuu, mutta oma kiinnostukseni hevosiin rajoittuu meetvurstiin. Työpaikan ilmapiirin kannalta tietyt näkemykset kannattaa pitää omana tietonaan.
Kälättäjät ovat riipiviä tapauksia. He selittävät kaikki mahdolliset asiat, mitä on tapahtunut heille itselleen, sukulaisilleen, tuttavilleen, tuttavan tuttavilleen, jne. Heillä on mielipide joka asiaan ja he saattavat sen julki, vaikkei kukaan olisi kysynytkään. Suu käy ja käy ja käy ja jutut ovat pääosin hohhoijaa-tasoa. Jos joku toinen puhuu jonkun kanssa jossain ja kälättäjä kuulee sen, hän imeytyy viivytyksettä kontaktietäisyydelle. Sellainenkin säännönmukaisuus on selviö, että mitä enemmän puhetta, sitä tyhmempää ulosanti on. Työpaikkani kälättäjä on lisäksi tyhjännauraja. Hän kuittaa usein hölinänsä hihityksellä, oli asia sitten mukava, ikävä tai yhdentekevä. Siinä ei ole mitään logiikkaa ja maneeri on jokseenkin raastava. Olen välillä joutunut turvautumaan tulppakuulokkeisiin ja musiikkiin, jotta olen saanut leikattua kälättäjän äänentaajuuden pois.
On helpompi vetäytyä kanssakäymisestä kuin olla läsnä ja huomata, kuinka mieltä alkaa kuormittaa toisten tavat harjoittaa vuorovaikutteisuutta. Introvertin vinkkelistä työtovereiden luokittelu yhdentekeviksi käy nopeasti ja tuskattomasti, koska heistä harvoin löytyy sen vertaa potentiaalia, että kiinnostuksen kipinä syttyisi. Eräs ongelma on, etten osaa edes esittää kiinnostunutta. Jos joku pajattaa pitkäveteisestä aiheesta, pysyn hiljaa ja toivon, että hän lopettaisi.
Vaikka ihmiset saattavat olla muuten sovinnaisia ja tylsiä persoonia, niin keskittymällä heidän päällekäyvimpiin piirteisiinsä syntyy melkoisia karikatyyrejä. Niin ne sketsihahmotkin syntyvät. Olenhan itsekin varsinainen sketsihahmo, lähes (omin avuin) kävelevä vitsi. Jos jokainen pystyisi olemaan kriittinen itseään kohtaan, kommunikointi jäisi hyvin vähälle. Ja kenties koko ihmiskunta olisi sukupuutossa.
Jälkiin jää kirjoitus: Vastaus otsikon kysymykseen on ”ylhäältä alaspäin”.
Jälkiin jää keltainen kirjoitus: Vaihtoehtoinen näkemys ihmisen persoonan sameuteen: ”Juon tehdäkseni muut ihmiset mielenkiintoisemmiksi”, sanoi George Jean Nathan. Kupinkumoajien kantaisä Ernest ”Papa” Hemingway on ilmeisesti todennut asian samoin sanoin, joten kunnia ja ylenanto myös hänelle. Ernest-pappa toteuttikin ajatuskehitelmää suurella antaumuksella viimeisinä elinvuosinaan. Ja kas, tukeuduin samaan siteeraukseen blogipökellyksessäni vuonna 2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti