Joskus 90-luvun lopulla seisoin tavaratalon cd-alelaarin edessä ja punnitsin tiukasti ja hartaudella vaikeaa valintaa: ostaako Kentin Isola-albumi (1997) ruotsin- vai englanninkielisenä versiona. Toisaalta englanti houkutti siinä mielessä, että sanoista olisi tajunnut paremmin tai ylipäänsä jotain, mutta toisaalta musiikin nauttijan fundamentalismiaatteen mukaisesti valinnan pitäisi olla alkuperäiskieli. Päädyin ostamaan svenska talande platan.
Eihän siitä kauheasti käteen jäänyt. Om du var här oli ok hitti, mutta muuten levy ei oikein auennut. Liekö ongelmana ollut kielimuuri vai se, että soundimaailma soveltui parhaiten aamuyön pikkutunneille pimeässä huoneessa tapahtuvaan yksinäiseen humalaiseen itsetutkiskeluun. Isola jäi yhteen tai kahteen kuuntelukertaan.
Seuraavan kerran Kent tulikin vähän kovemmalla ryminällä porstuasta sisään. Ensin ilmestyi Vapen & ammunition -levy (2002), joka iski rajusti, ja sen perään Du & jag döden (2005), joka iski vielä rajummin. Molemmat albumit olivat pullollaan hittejä, kuten Vapen & ammunitionin Dom andra, Kärleken väntar, Pärlor ja FF sekä Du & jag dödenin Max 500, Palace & Main, Den döda vinkeln, 400 slag ja Romeo återvänder ensam. Kaikkein kovimmin kolisi Palace & Main -biisi, jonka kitaravallit särisevät orgastisiin sfääreihin. Tuota kappaletta jaksoinkin toistaa yhdellä kertaa jopa toistakymmentä kertaa putkeen. Lisäksi opettelin sanat ulkoa ja mitä ne merkitsivät. On meinaan sellaista omistautumista, nääs.
Samoihin aikoihin satuin työskentelemään samassa paikassa sellaisen kaverin kanssa, joka oli varsinainen Kent-entusiasti. Hän omisti kaikki Kent-levyt. Sain levyjä lainaksi, joista kyhäsin itselleni kokoelman, joka pääasiassa koostui The hjärta & smärta EP:stä, johon tykästyin, sekä B-sidor 95–00 -levyn biiseistä. Aikani fiilistelin, kunnes Kent vaipui unholaan.
Kent tuuppasi viimeisen keikkansa 17.12.2016. Siihen päättyi Joakim Bergin, Martin Sköldin, Sami Sirviön ja Markus Mustosen 26 vuoden mittainen bändiharrastus. On kunnioitettava saavutus, että nuo neljä hurria/ hurrifinskiä pysyivät väleissä neljännesvuosisadan ajan. Tässä kevään korvalla heräsin kuuntelemaan pitkästä aikaa Kentiä. Minulla ei oikeastaan ole ollut juurikaan tietoa siitä, mitä Kentille on kuulunut vuoden 2005 jälkeen. Levyjä on ilmestynyt tasaisesti, mutta hype on tainnut jäädä taakse jo kauan sitten. Bongasin jopa yhden uudemman kappaleen, jota pidin erinomaisena: La Belle Epoque albumilta Tigerdrottningen (2014). Latasin kännykkään myös paljon hittibiisejä suosikkilevyiltäni Vapen & ammunition ja Du & jag döden. Lisäksi kaivoin sellaiset b-puolihelmet kuin VinterNoll2 ja Nihilisten. Pitkän ajan jälkeen melankoliset Kent-soundit ovat kuulostaneet taas tajuntaa laajentavilta.
En efterskrift: Ruotsi oli koulussa ihan kiva kieli, koska se oli niin helppo opetella. Minulla ei ole ollut mitään syytä kapinoida ”pakkoruotsia” vastaan. Tosin en osaa sitä enää juuri yhtään, eikä minulla koskaan ollut rohkeutta yrittää puhua ruotsia missään yhteydessä, joten se siitä ”kielitaidosta”.
Ett postskriptum: Kent on julkaissut yhden kappaleen suomeksi. Kyseessä on improvisoitu ja rumpali Markus Mustosen laulama Papin jahti. On muuten sen verran härkänen rykäisy, että ei voi mitenkään olla selvin päin kyhätty.
Ett mellanstick: Minulle tyypillinen piirre on aina ”jumittaa” jonkun musiikkiteoksen kohdalla niin, että kuuntelen sitä liki peräperää kymmeniä kertoja. Kentin tehtyä uuden tulemisen soittolistalleni tuon kohtalon koki kappale Romeo återvänder ensam. Siinä on sellaiset syvältä kouraisevat ja puhuttelevat depechemodemaiset vibat, että totaalisen subjektiiviseen näkemykseeni vakaasti luottaen olen valmis julistamaan tuonkin stycken mestariteokseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti