Työpaikkajargon yksi eniten allekirjoittaneen korvia rasittavia asioita heti sä-passiivin jälkeen. Jonkin fraasin saadessa sijaa työyhteisössä yleistyy hokema nopeasti epidemiaksi. Koen vahvoja antipatioita tällaisia ilmiöitä kohtaan.
Pahin kaikista työpaikkaani piinaavista bullshit-hokemista on kopin ottaminen joka jutusta. ”Otat sä kopin tästä?”, ”Kuka ottaa tästä kopin?”, ”Tästä hommasta täytyy jonkun ottaa koppia”, ja tarina jatkuu. Tällaisten pellelausahdusten avulla varmaan ajatellaan kevennettävän duunin vittumaisuutta, tai kuvitellaan päästävän johonkin ”ytimeen”, ammattimaiseen otteeseen ja vaikutelmaan, jonka ilmentymän osana ääliömäisten heittojen viljely on. Ja tässä työyhteisössähän kopitellaan ja olan takaa. Eräs työtoveri välitti kerran sähköpostilla minulle tehtävän, jonka hän höysti loppukaneetilla ”Voisitko sä ottaa kopin tästä?” Vastasin hänelle: ”En saanut kiinni. Voitko heittää uudelleen?”
Toinen yhtä kammottava fraasi on alas istuminen. ”Meidän täytyy istua tästä aiheesta alas” tarkoittaa taas yhden palaverin tai neuvottelun pitämistä lisää. Palaverin pitämiselle on ominaista, että jäsenmäärältään vaihteleva joukko ihmisiä kokoontuu johonkin tilaan istumaan tuoleille yhden pöydän ympärille. ”Neukkareiden” tuolit ovat lähes poikkeuksetta sellaisia, että niille tulee asettautua istumaan metodilla, jossa perskannikat siirtyvät seisoma-asentoon nähden alempana sijaitsevalle tasolle lepäämään. Tämä on perusmuotoisen ”paltsun” tai ”meetingin” edellytys. Joskus näkee baarijakkaroita, joille täytyykin istua ylös.
Sitten on ”taklaaminen”. Se on urheilun maailmasta tuttu voimankäyttöä ilmaiseva termi, joka on siirretty työelämään hassun hauskaksi metaforaksi ongelmien ratkaisemiselle/selättämiselle. Oletettavasti ”taklaamisella” haetaan dynaamisuutta tai ”me pystymme tähän” -asennetta, mutta valitettavan usein ko. idioottisanan kuulee sellaisen ihmisen suusta, joka ei itse aio laittaa tikku ristiin ongelmien taklaamiseksi.
Joitakin kunnianmainintoja on vielä jaettavana erinäisille ilmaisuille. ”Haastava” oli entisen työtoverini rakastama sana. Koska ”vaikea” on liian pelottava ja negatiivisesti latautunut, verhotaan se haastavaksi. Kukapa ei haastavuudesta tykkäisi. Tässäpä teille haastava tehtävä (eli vittumaisen vaikea), joten nyt voitte näyttää, mihin pystytte! Eräs työpaikan taukki taas tykkää ”jumpata” kaikkea. Jos sitä sun tätä täytyy vielä jumpata, on se suomeksi, ettei valmista ole tullut, ja prosessi on edelleen kesken ja eväät levällään.
Viimeiseksi käsitteen ”niinko” merkityksestä. Se ei ole välittömästi työelämäsidonnainen rasitesana, vaan lähinnä täytesanana toimiva tyhjänpäiväisyys/tyhjäpäisyys. Ihmiset, joilla verbaalinen ilmaisu takkuaa, täyttävät mielellään ajatustoimintansa suvantokohdat täytesanoilla. Sellaisia ovat mm. ”elikkä”, ”tietsä”, ”tota” ja ”ööö”. Eräällä kouluaikojeni opettajalla oli vallan eriskummallinen tapa liittää jutustelunsa notkahdukset yhteen. Hän käytti ja-sanaa siten, että niitä saattoi ketjuttaa loputtomasti katkoksen pituudesta riippuen. Kun hän haki jatkoa ajatukselleen, hän saattoi sanoa esim. ”ja-ja-ja-ja------ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja”. Kun tämä toistui riittävän useasti, alkoi kuulijakunnassa syntyä melkoista hilpeyttä. Onneton opettaja ei oikein itse tajunnut maneeriaan. Kollegani höystää puheensa täytesanalla ”niinko”, joka on läheistä sukua ”niinku”:lle, mutta kuulostaa vielä tyhmemmältä. ”Ännu lite dummare”, kuten vanha kunnon Curt ”Curre” Lindström olisi todennut. Vai olisiko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti