Isoisäni kuului sarjaan “saatanan kovia löylymiehiä”. Lukemattomat olivat ne kerrat, kun isoäitini tuli mökillä puhisten ulos saunasta ja valitteli, ettei siellä pysty olemaan, kun pappa heitti hullun lailla löylyä. Sitten erinäiset syöpäleikkaukset, vanhuus ym. pikkuvaivat veivät miehestä parhaan terän, eikä löylykauha viuhunut enää entiseen malliin. Isoisäni kärsi selvästi siitä, että löylynotto uuvutti ukon kertakaikkisesti.
Isäni ohjasi minut lapsesta alkaen samaan muottiin. Omaksuin varhain äijäasenteen, että ylälauteilla pysytään, tuli mitä tuli. Vetelät löylyt, itsensä ”hautominen”, eivät olleet mistään kotoisin. Löylyä kuului heittää aina niin, että tuntuu. Löylyn kuuma aalto iski ruoskana selkänahkaan ja pakotti monesti allekirjoittaneen pikku natiaisen kumartumaan pään polvien väliin, jottei joutunut luovuttamaan ja pudottautumaan/ putoamaan ylälauteilta. Kas kun löylymieheksi tuleminen on ankaran harjoittelun tulos. Niinpä vartuttuani huomaan lähinnä tuskastuvani säyseissä löylyissä, ja jotta saunominen tuntuisi mielekkäältä, pitää kärsimyksen tunne olla mukana. Ehtaa masokistimeininikiä.
Seuraavaa sukupolvea en pakottanut samaan piinapenkkiin. Tytär ei ole osoittanut mitään kiinnostusta saunomisen taidetta kohtaan ja poikakin pääasiassa vain silloin, kun uimaveden elementti on mukana kokonaisuudessa. Tosin vähän olen yrittänyt ujuttaa asennevammaa poikaankin. Paikallisessa uimahallissa on kaksi saunaa, jotka on nimetty ”pehmeät löylyt” ja ”kovat löylyt”. Sen verran vahvasti oli asiassa oma löylyämpäri ojassa, että brändäsin pehmeiden löylyjen saunan uudelleen ”lällylöylyiksi”, joten kovien löylyjen sauna on ainoa vaihtoehto. Mutta poika on kyllä pysynyt ryhdikkäästi sielläkin ylälauteilla, vaikka tunnelma on välillä kehittynyt kohtalaisen kuumottavaksi.
Kotona pitäisi löytyä aina jonkinmoinen kauhun tasapaino. Kiuasta ei voi kuumentaa punahehkuiseksi pätsiksi, koska pitää ajatella myös vaimokullan viihtyvyyttä. Samoin löylyä ei voi lappaa surutta kiukaalle, koska silloinkin tulee ankaraa noottia. Kovin löylykunto on rapistunut vuosien myötä. Joskus aikoinaan saatoin repiä sellaiset löylyt, että selkänahka oli rullalla ja ulkoinen olemus muistutti keitettyä hummeria, kun viimein höyrystyin ulos saunasta. Iän myötä kahjotouhuun sisältyy kasvava riski käydä kylmät, jos koettelee moisella menetelmällä äärirajojaan.
Perin kuitenkin isovanhempieni kautta myös kaksi hienoa saunatermiä. ”Olpa äleät löylyt”, saattoi isoäitini todeta, kun joutui pakenemaan saunasta isoisäni innostuttua ottamaan pikkasen löylyä. Äleät löylyt ovat siis kovat ja polttavat, kun taas laheat löylyt ovat pehmeät ja lempeät. Näitä kahta olen jankuttanut kotona saunomisen yhteydessä sen verran ahkeraan, että kumpikin on nykyään pannassa. Taidan olla ärsyttävä pikku nilviäinen. Taidan olla keski-ikäinen, jonka kaikki läpät ovat niin väsyneitä ja kuluneita, että täytyisi pitää suunsa kiinni kuulostaakseen tuoreelta.
Jälkilöylytys: Ja se on muuten saunavasta eikä saunavihta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti