Terveen itsetunnon tukipilari

Ostin auton. Tapahtumassa ei olisi muuten mitään erikoista, mutta nelipyöräinen sattuu olemaan 44-vuoden eksistenssissäni ensimmäinen omistamani auto. Oikaistakoon, että minulla on ollut enimmäkseen auto-optio tarjolla siitä lähtien, kun 18-vuotiaana onnistuin tunaroimaan itselleni ajokortin. Elon taipaleella on tullut vastaan kaikenlaisia jänniä koukeroita, joiden seurauksena en ole tarvinnut solmia omistussuhdetta autoon. Eikä periaatteessa olisi tarvinnut nytkään, mutta vielä jännempien koukeroiden kautta päädyin lopputulemaan, että on aika rikkoa kuparinen.

Löylynlyömällä 20.3.2020 tehtiin kaupat suomalaisen autokauppaketjun edustajan kanssa sähköpostin välityksellä näkemättä autoa livenä. Näin helposti höynäytettävän heebon ei kannata lähteä leikkimään yksityisten, ulkomaisten ja sen sellaisten jobbareiden kanssa. Olisin liian helppo uhri. Pienten toimitussäätämisten jälkeen auto löysi tiensä kotikulmille ja perjantaina 3. huhtikuuta sain hakea rahareiän kotiin.

Talous on ollut iäisyyden pääosin sellaisella tolalla (vrt. jännät koukerot), että kukkaro ei kerta kaikkiaan ole venynyt moiseen idiootti-investointiin. Mutta kun yllättäen äitimuori otti ja kuukahti pikapikaa itse aiheuttamaansa sairauteen ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksia jätti jälkeensä jotain muutakin kuin velkaa, syntyi itsekkään ostoksen mentävä reikeli. Lisäksi pankki halusi antaa ilmaista rahaa eli järkikoroista lainaa, joten illallinen oli katettu. Vähäiselläkään järjen äänellä varustettu ei tartu autoliikkeiden ”nollakorkoisiin” lainatarjouksiin, koska jos hetkeksi pysähtyy miettimään ja vielä löytää näkökenttäänsä lauseen, jossa esiintyy sanapari ”todellinen vuosikorko”, karkaa lainan nollakorkoisuus hetkessä kauimmaisiin galakseihin. Valitettavasti kaikilla ei ole valinnan mahdollisuutta, jos autokuumeessa on pakko saada menopeli perseen alle ja rahoituslähteet ovat vähissä vakuuksien vuoksi.

Sitten kysymykseen, joka on kaikkien huulilla, siis ihan kaikkien. Se merkki. En liittynyt Audi- ja Bemari-runkkareiden kerhoon, koska en halunnut sitä leimaa otsaan. Näiden teiden retardien kusipäisyydestä on olemassa oikea tieteellinen tutkimus (sosiaalipsykologian professori Jan-Erik Lönnqvist, Helsingin yliopisto 2020). Häpeäkseni tunnustan, että katsoin pitkään joitakin BMW-malleja, mutta lopulta luovuin ajatuksesta, koska totta helvetissä baijerilaisten moottoritehtailijoiden tuotteet ovat kysyttyjä markkinoilla, mikä heijastuu niiden hintatasoon. Plus tietenkin maine, eli saksalaisuus, historia, laatuimago jne. Saksalaisten tönkkö muotoilu ei nostata intohimoja, vaikka valtaosalle heijarilla varustettuja riittää muotoiluksi keulan logo. Minä ostin Mazdan. Tarkennettuna Mazda 3:n tai kuten brändiosasto ohjeistaisi, Mazda3:n. Kyllä tosiaan kävi niin, että egoni ei ottanut osumaa valinnasta eikä veitikkani homehtunut juuresta. Sitä on henkinen kypsyys (tässä kohtaa kuuluu nauraa, minulle ainakin maittoi).

Sillä budjetilla, joka minulla oli käytettävissä, irtosi kohtuuvähän ajettu vm. 2015 sedan. Olen seulonut Nettiautoa kuukausikaupalla, kytännyt lukemattomia merkkejä ja malleja ja lukenut koeajoja ja arvioita. Teen perusteellista taustatutkimusta, koska pelkään virheratkaisuja. Rationaalisten perustelujen puolelta päädyin vähän käytettyyn luottomerkkiin, koska halusin minimoida huoltorallin riskin. Kalkkiviivoilla oli yli satatonnia ajettu Mazda6, mutta onneksi palasi tolkku taajamaan ja leikkasin yli 50 tonttua mittarista pois pienentämällä takaluukun numeroa. En katunut. Toinen riskien minimointiin tähdännyt valinta oli moottori. Vaikken tajuakaan järin hyvin asiaa edelleenkään, minut vakuutti Mazdan poikkeava moottorin kehitys. Vai mitä voi sanoa, jos semikokoisen auton keulalla keikkuu kaksilitrainen kone, josta on revitty heppoja irti varsin vaatimattomasti. Sellainen on Skyactiv-G-moottoriteknologia. Kuulostaa luotettavalta. Löysin itsestäni esteetikon (epärationaalisuutta), koska auton kaarevat linjat, coupé-tyylinen kori ja perävaloumpiot puhuttelivat minua kovin. Kauneus on katsojan peilissä.

Saahan autovalintoja arvostella. Tunnistan ihmistyypin eli miestyypin, jolle oma auto toimittaa jumalan virkaa, eli on aina ainoa ja oikea ja virheetön. Kaikki on ok niin kauan, kun puhutaan muiden autojen ongelmista ja vioista, mutta jos aihe eksyy ko. henkilön merkkiin ja malliin, näkyy tyypissä oitis ärsyyntymisen merkkejä. Jokainen saa sanoa Mazdaa japsivitsiksi tai kehittää jotain kekseliäämpää, koska en voisi piitata paskan kiisselin vertaa. Hurmoshenkinen ”automies” en ole.

Jälkikaasutukset: Kirjoitin otsikkoon ”tukipilari”, mutta aluksi siinä luki ”munanjatke”. En halunnut olla kliseinen. Enkä vulgääri. Enkä bulgaari. Enkä tataari. Enkä keräsalaatti. No okei, halusin olla keräsalaatti.

Sekaisin Fortista

Saatoin olla yhdeksän ikäinen pikku paskahousu 1980-luvun keskivaiheilla, kun sain ensimmäisen elektroniikkapelini. Olisiko ollut kita- ja nielurisaleikkauksen kunniaksi vastaanotettu lahjus. Peli oli Nintendon Game & Watch -sarjan yksiruutuinen Parachute eli laskuvarjohyppääjäpeli. Ohjasin kahdella napilla vasemmalle ja oikealle meressä olevaa soutuvenettä, jolla piti pelastaa helikopterista hyppääviä laskuvarjoukkeleita joutumasta veden varaan, koska siellä heitä odottivat ahnaat haikalat, jotka popsivat onnettomat suihinsa välittömästi. Yksi peli sieti kolme tällaista ”missiä” ennen kuin tuli game over. Peli lähti käyntiin verkkaisesti, jolloin laskuvarjomiehiä puski ulos kopterista rauhalliseen rytmiin, mutta tahti kiihtyi pikkuhiljaa. Lopulta ukkelia tuli tuutista niin helvetellisellä tungulla, että ilma oli sakeana lössiä ja nopealla reaktiokyvyllä kysyntää. Oli maagista, miten yhteen helikopteriin saattoi mahtua satamäärin laskuvarjohyppääjiä. Psykedeelinen vauhti johti tietenkin aina ennemmin tai myöhemmin inhimillisten rajojen vastaantulemiseen eli game overiin. Piipittävä pikku helvetinkone on yhä tallessa ja hyvinvoiva, koska sen aikaiset vehkeet tehtiin kestämään mitä vain. Tosin jossakin reunassa näkyy pieniä hampaanjälkiä, jotka ovat seurausta voimakkaista frustraatioista, jotka kiivaan pelisession äkillinen päättyminen nosti pintaan.

Elektroniikkapelien jälkeen seuraavat laajamittaisemmat pelikokemukset tulivat Playstation 2:lla, jossa Medal of Honorin ja Call of Dutyn kaltaiset fps-sotapelit tempaisivat mukaansa toisen maailmansodan pyörteisiin. Kukapa ei natseja ja japseja haluaisi listiä. Myös rikollinen elämä Grand Theft Auto 3:ssa ja GTA Vice Cityssä kiehtoivat. Kukapa ei viattomia ihmisiä haluaisi massamurhata.

Pari vuotta sitten erehdyin hankkimaan lapsille PS4:n joululahjaksi. Poika innostui takomaan Overwatch-nimistä peliä, kunhan jälkeenjääneelle allekirjoittaneelle oli ensin valjennut, että homma pyörii nykyään verkossa, joka vuorostaan on Playstation Plus -tilauksen takana. Jonkin ajan päästä Overwatchin edelle rynnisti Fortnite. Pelin sai ladata avokätisesti PS Storesta ilmaiseksi, mutta se oli vain alkusoittoa. Siihen kun kuuluu ostaa oikeilla euroilla vaihtuville kausille eli seasoneille Battle Pass ja lisäksi koko ajan lisää erilaista virtuaalikrääsää, kuten v-buckeja, skinejä, wrappeja, emoteja ja muuta mielikuvituksen rajat ylittävää dingdongelia. Modernien videopelien ansaintalogiikka aukesi minulle hyvin nopeasti.

Lapset halusivat minun kokeilevan Fortniten Battle Royalea. Tämä on nykyään suosituimpia pelimuotoja, eli yleensä 100 verkkopelaajan rajattu temmellyskenttä eli kartta eli mappi, jossa ammutaan miellyttävissä maisemissa toisia hengiltä niin kauan, kunnes selviää voittaja eli viimeinen henkiin jäänyt. Tietty monenlaista muutakin variaatiota löytyy. Kokeilin aluksi kerran, enkä innostunut, koska olin ihan kuutamolla siitä, miten pelissä toimitaan. Myöhemmin kokeilin uudestaan. Tämänhetkisen tilanteen mukaan 44-vuotias mieshenkilö saattaa takoa päivittäin useampia tunteja Fortnitea, ja joutua 10-vuotiaiden näppäräsormisten pystyyn ampumaksi. Havaittavissa on myös selvää taantumista, koska pelin äkillinen päättyminen nostaa taas pintaan voimakkaita turhautumisen tunteita, eli seuraa kilari. Onhan se kovin noloa, mutta tällä olemisen tasolla se ei paljoa paina. Lapset tuntevat pelitermistön hyvin (perustuu finglishiin) ja raivarin vallassa pelin sammuttamiselle on oma käsitteensä ”ragequit”. Myönnettäköön, että hyvin kuvaava.

Olen saavuttanut soolopelimuodossa neljä Victory Royalea, joista olen hyvin ylpeä, vaikken niissä voikaan kylpeä, ja lisäksi lukemattomia kakkossijoja. Raivostuttava ominaisuus pelissä on ”buildaaminen” eli kerättävistä rakennustarvikkeista erilaisten suojien ja ampumatornien rakentaminen. Yliluonnollisen nopeat kersat rakentavat noin sekunnissa käsittämättömät rakennelmat, kun minä vasta saan ensimmäisen ajatuksen liikkeelle, eli mistä napista taas siirryttiinkään rakentamaan. Sitten vastapelaajat kykkivät tällaisten suojalaatikoiden tai tornien uumenissa eivätkä tule rehdisti kentälle lahdattaviksi. Säälittävät nyhveröt. Välillä voidaan suojista sen verran kurkistaa tahi edittaa, että hoidetaan headshotilla kerralla kaltaiseni botit eli bambit eli perunat pois pyörimästä. Toinen rageamisen aihe ovat emotet. Ne ovat useimmiten tanssiliikkeitä, joita voi eri yhteyksissä harrastaa. Emotet keventävät mukavasti tappamisen teemaa. Fortnite-tanssit ovat oma taiteenlajinsa. Mikä olisikaan nöyryyttävämpää, kuin että minut kyykyttänyt pelaaja laittaa päätteeksi vielä tanssiksi kuin alleviivatakseen, millainen tumpelo olen. Mutta ikävä on tunnustaa jälleen kerran, että toisten likvidointi (virtuaalisesti) on tyydyttävää puuhaa. Pari kertaa olen tosin erehtynyt ampumaan aseettoman pelaajan ja siitä tuli hieman huono omatunto. Pyrin fair playhin, mutta selkään saa toki ampua. Ja sniputtaa (kiikarikiväärillä) pahaa-aavistamaton pelaaja pois päiviltä 200 metrin etäisyydeltä. Ai että tekee höpöä!

Jälkilapsellisuudet: Poistakaa pelistä välittömästi se saatanan Grappler! Vihaan yli kaiken sitä vehjettä!