Saatoin olla yhdeksän ikäinen pikku paskahousu 1980-luvun keskivaiheilla, kun sain ensimmäisen elektroniikkapelini. Olisiko ollut kita- ja nielurisaleikkauksen kunniaksi vastaanotettu lahjus. Peli oli Nintendon Game & Watch -sarjan yksiruutuinen Parachute eli laskuvarjohyppääjäpeli. Ohjasin kahdella napilla vasemmalle ja oikealle meressä olevaa soutuvenettä, jolla piti pelastaa helikopterista hyppääviä laskuvarjoukkeleita joutumasta veden varaan, koska siellä heitä odottivat ahnaat haikalat, jotka popsivat onnettomat suihinsa välittömästi. Yksi peli sieti kolme tällaista ”missiä” ennen kuin tuli game over. Peli lähti käyntiin verkkaisesti, jolloin laskuvarjomiehiä puski ulos kopterista rauhalliseen rytmiin, mutta tahti kiihtyi pikkuhiljaa. Lopulta ukkelia tuli tuutista niin helvetellisellä tungulla, että ilma oli sakeana lössiä ja nopealla reaktiokyvyllä kysyntää. Oli maagista, miten yhteen helikopteriin saattoi mahtua satamäärin laskuvarjohyppääjiä. Psykedeelinen vauhti johti tietenkin aina ennemmin tai myöhemmin inhimillisten rajojen vastaantulemiseen eli game overiin. Piipittävä pikku helvetinkone on yhä tallessa ja hyvinvoiva, koska sen aikaiset vehkeet tehtiin kestämään mitä vain. Tosin jossakin reunassa näkyy pieniä hampaanjälkiä, jotka ovat seurausta voimakkaista frustraatioista, jotka kiivaan pelisession äkillinen päättyminen nosti pintaan.
Elektroniikkapelien jälkeen seuraavat laajamittaisemmat pelikokemukset tulivat Playstation 2:lla, jossa Medal of Honorin ja Call of Dutyn kaltaiset fps-sotapelit tempaisivat mukaansa toisen maailmansodan pyörteisiin. Kukapa ei natseja ja japseja haluaisi listiä. Myös rikollinen elämä Grand Theft Auto 3:ssa ja GTA Vice Cityssä kiehtoivat. Kukapa ei viattomia ihmisiä haluaisi massamurhata.
Pari vuotta sitten erehdyin hankkimaan lapsille PS4:n joululahjaksi. Poika innostui takomaan Overwatch-nimistä peliä, kunhan jälkeenjääneelle allekirjoittaneelle oli ensin valjennut, että homma pyörii nykyään verkossa, joka vuorostaan on Playstation Plus -tilauksen takana. Jonkin ajan päästä Overwatchin edelle rynnisti Fortnite. Pelin sai ladata avokätisesti PS Storesta ilmaiseksi, mutta se oli vain alkusoittoa. Siihen kun kuuluu ostaa oikeilla euroilla vaihtuville kausille eli seasoneille Battle Pass ja lisäksi koko ajan lisää erilaista virtuaalikrääsää, kuten v-buckeja, skinejä, wrappeja, emoteja ja muuta mielikuvituksen rajat ylittävää dingdongelia. Modernien videopelien ansaintalogiikka aukesi minulle hyvin nopeasti.
Lapset halusivat minun kokeilevan Fortniten Battle Royalea. Tämä on nykyään suosituimpia pelimuotoja, eli yleensä 100 verkkopelaajan rajattu temmellyskenttä eli kartta eli mappi, jossa ammutaan miellyttävissä maisemissa toisia hengiltä niin kauan, kunnes selviää voittaja eli viimeinen henkiin jäänyt. Tietty monenlaista muutakin variaatiota löytyy. Kokeilin aluksi kerran, enkä innostunut, koska olin ihan kuutamolla siitä, miten pelissä toimitaan. Myöhemmin kokeilin uudestaan. Tämänhetkisen tilanteen mukaan 44-vuotias mieshenkilö saattaa takoa päivittäin useampia tunteja Fortnitea, ja joutua 10-vuotiaiden näppäräsormisten pystyyn ampumaksi. Havaittavissa on myös selvää taantumista, koska pelin äkillinen päättyminen nostaa taas pintaan voimakkaita turhautumisen tunteita, eli seuraa kilari. Onhan se kovin noloa, mutta tällä olemisen tasolla se ei paljoa paina. Lapset tuntevat pelitermistön hyvin (perustuu finglishiin) ja raivarin vallassa pelin sammuttamiselle on oma käsitteensä ”ragequit”. Myönnettäköön, että hyvin kuvaava.
Olen saavuttanut soolopelimuodossa neljä Victory Royalea, joista olen hyvin ylpeä, vaikken niissä voikaan kylpeä, ja lisäksi lukemattomia kakkossijoja. Raivostuttava ominaisuus pelissä on ”buildaaminen” eli kerättävistä rakennustarvikkeista erilaisten suojien ja ampumatornien rakentaminen. Yliluonnollisen nopeat kersat rakentavat noin sekunnissa käsittämättömät rakennelmat, kun minä vasta saan ensimmäisen ajatuksen liikkeelle, eli mistä napista taas siirryttiinkään rakentamaan. Sitten vastapelaajat kykkivät tällaisten suojalaatikoiden tai tornien uumenissa eivätkä tule rehdisti kentälle lahdattaviksi. Säälittävät nyhveröt. Välillä voidaan suojista sen verran kurkistaa tahi edittaa, että hoidetaan headshotilla kerralla kaltaiseni botit eli bambit eli perunat pois pyörimästä. Toinen rageamisen aihe ovat emotet. Ne ovat useimmiten tanssiliikkeitä, joita voi eri yhteyksissä harrastaa. Emotet keventävät mukavasti tappamisen teemaa. Fortnite-tanssit ovat oma taiteenlajinsa. Mikä olisikaan nöyryyttävämpää, kuin että minut kyykyttänyt pelaaja laittaa päätteeksi vielä tanssiksi kuin alleviivatakseen, millainen tumpelo olen. Mutta ikävä on tunnustaa jälleen kerran, että toisten likvidointi (virtuaalisesti) on tyydyttävää puuhaa. Pari kertaa olen tosin erehtynyt ampumaan aseettoman pelaajan ja siitä tuli hieman huono omatunto. Pyrin fair playhin, mutta selkään saa toki ampua. Ja sniputtaa (kiikarikiväärillä) pahaa-aavistamaton pelaaja pois päiviltä 200 metrin etäisyydeltä. Ai että tekee höpöä!
Jälkilapsellisuudet: Poistakaa pelistä välittömästi se saatanan Grappler! Vihaan yli kaiken sitä vehjettä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti