Noppamiekkailua parhaasta päästä

Naapurin kaveri oli saanut lahjaksi erikoisen opuksen. Se oli pokkarin kokoinen miekan ja magian fantasiamaailmaan sijoittuva kirja, joka olikin peli. Pelikirja oli jaettu 400 lyhykäiseen kappaleeseen, joissa sai tehdä itse valintoja, miten edetä pelissä, tyyliin ”jos haluat avata arkun, siirry kappaleeseen se ja se, jos taas haluat jatkaa mieluummin matkaa, siirry kappaleeseen se ja se”. Pelissä saattoi kerätä reppuun matkan varrelta löytämiään hienoja esineitä ja kultarahoja. Joillekin esineille ja mynteille oli myöhemmin pelissä jopa käyttöä. Välillä kohtasi ystävällisiä olentoja, joiden kanssa tuli mukavasti juttuun, ja välillä otettiin noppamittelöä hättiäisiä vastaan. Opuksessa oli myös siellä täällä komeita piirroskuvia kirjan tapahtumista. Kirja oli yläotsikoitu Taistelupeli-nimikkeellä ja itse teoksen nimi oli Velhovuoren aarre. Sen olivat kirjoittaneet herrat Ian Livingstone ja Steve Jackson. Näillä nykyisin vanhoilla herroilla on hyvin pitkä ansiolista alalta. Peli nostatti pikku pojankoltiaisessa sellaisen hypen, että oli pakko saada itsekin sellainen omistukseen.

Velhovuoren aarre oli Taistelupeli-sarjan (Fighting Fantasy) ensimmäinen osa, jonka Otava julkaisi vuonna 1987. Taistelupeli-kirjat myötäilivät Suomeenkin tuolloin rantautunutta roolipelitrendiä, joskin kirjat olivat kädestä pitäen ohjattuja perinteisiä pelejä, kun taas roolipeleissä olivat eväät levällään omien liirumlaarumien luomista varten. En koskaan vajonnut roolipelien suohon, koska ne vaikuttivat aivan liian sekavilta ja vaikeaselkoisilta minun käsityskyvylleni. Menköön tyhmyyden piikkiin, mutta en voinut ymmärtää, miksi peliin pitäisi itse luoda käsikirjoitus. Penskana kävin kerran JollyP-nimisessä lelukaupassa ja näin hyllyssä suomennetun RuneQuest-roolipelin lisäosan Omenakuja. Kirjanen herätti mielenkiinnon, koska sen kannessa oli kuva haarniskaan sonnustautuneesta ja asein varustellusta tuiman näköisestä ankasta. Veijari näytti enemmän ankalta kuin Aku Ankka (netti kertoi, että nimi oli Vaakkujaakko, mahtava nimi). Opus sisälsi karttoja, kuvia ja kuvauksia olennoista, alueista ja ties mistä, muttei mitään valmista pelin tapaista. Niin kivoilta kuin RuneQuest, Dungeons & Dragons ja sen sellaiset näyttivätkin, minua ei kiehtonut ajatus, että pitäisi omin kätösin tekaista peli johonkin kontekstiin. Aivan liian työlästä, ja miksi maksaa kaikista sääntökirjoista ja nopista ja figuureista, ja sen kaiken jälkeenkään ei ole olemassa mitään pelattavaa? Onneksi pääsin muksuna käsiksi sellaisiin upeisiin lautapeleihin kuin Talisman ja HeroQuest (ja Space Crusade), joita pelattiin tolkullisesti laadituilla säännöillä ja johdonmukaisella kaavalla. Ne sivusivat roolipelimaailmaa, mutta eivät onneksi olleet roolipelejä.

Siis takaisin Taistelupeleihin. Velhovuoren aarteen jatkoksi julkaistiin Mustan Tornin valtias ja Kauhujen metsä, jotka olivat kivaa actionia, vaikka Mustan tornin valtiaaseen ympätty taikojen tekeminen riepoi mieltä. Kauhujen metsä oli perinteistä miekalla mättöä. Näiden jälkeen seurasivat osat 4 ja 5 eli Avaruuden vangit ja Varkaiden kaupunki. Jälkimmäinen oli kerrassaan fantastista meininkiä Port Blacksandin kaupungissa, mutta Avaruuden vangit oli megalomaaninen pettymys. Nimen mukaisesti kirja oli Star Trekistä ideansa kopioinut scifi-seikkailupeli, joka ei toiminut pätkääkään. Se oli piinallisen huonoa luettavaa ja pelattavaa, mm. peli päättyi joka käänteessä äkilliseen kuolemaan, mutta onneksi roskan pystyi unohtamaan ja palaamaan neljään hyvään teokseen.

Odotin pitkään ja hartaasti seuraavia osia Otavalta, mutta niitä ei koskaan ilmestynyt. Suosio ei ollut riittävän laajamittaista. En silloin tiennyt, oliko kirjoja edes tehty enemmän kuin nuo viisi. Kaivoin tietooni aikuisiällä, että olihan niitä julkaistu sellainen 60 kappaletta. Ja sitten keksin haalia kymmenittäin uudelleen julkaistuja englanninkielisiä Fighting Fantasy -opuksia itselleni. Pakkomielteisyyden tähtihetken selostus jääköön väliin, koska olen jo maininnut asiasta toisaalla, enkä jaksa toistaa toistaa toistaa poistaa loistaa soistaa itseäni aina.

Kovaa kuhinaa kantakapakassa

Jatkoa vaikka mistä.

Morgan: …ja joka kerta, kun olen tempaissut uskollisen sapelini esiin, on emännän kuin emännän ilme venähtänyt uusille lukemille. Onpa joissakin tapauksissa unohtanut hetkeksi hengittämisenkin, että on täytynyt oikein muistuttaa asiasta, ettei sutturalla ole taju lähtenyt jo ennen kuin ollaan päästy itse asiaan. Eipä ole yksikään helmannostaja tullut jälkeenpäin valittelemaan huonoa palvelua. Hei tavernan pitäjä, lisää rommia pöytään!
Minä: Kuulehan kapteeni, taitaa olla taas jonkin verran rommin ryydittämää liioittelua mukana noissa makuukammarijutuissa.
Morgan: Kuinka sinäkin maitovalaan valkea maakravun äpärä julkeat? Taidan vetäistä pöksyt nilkkoihin ja esitellä lautakunnalle todistusaineiston!
Sokrates: Credo quia absurdum est.
Minä: Hep hep, pidä nyt vaan housut jalassa, jotta tarjoilu jatkuisi tähänkin pöytään. Uskon sovinnolla. Heitäpä tähän väliin joku jännityksenlaukaisija, Sandels. Sandels? Eversti? Santtu?
Sokru: Johan pomppas, kun Johan ottaa lukua. Taitaa olla tahti liian kova ruotsalaisille herrasmiehille.
Minä: Eiköhän eversti tuosta vielä tokene, kunhan ottaa ensin pienen tuumintatauon.
Morgan: Hah hah, seuraavasta pullosta lohkeaa sitten isompi siivu jokaiselle!
Sokru: Juomavalintasi ja -tapasi ovat rahvaanomaiset, merten ja vakojen kyntäjä, mutta niin ovat minunkin. Uimamaisteritason filosofin maksani on katsos koulittu kovalla kaulimella ja niin monella agoralla, ettei tätä toogaveijaria ihan heti pullauteta ulos näistä henkien mittelöistä. Minun pääni keikkuu viimeisenä pinnalla, vaikka uitettaisiin missä keitoissa. Mutta voisihan tähän väliin nauttia amforan viiniä, kun tuo rommi tuppaa janottamaan.
Minä: Rommia ja palanpainikkeeksi viiniä, huh huh tätä ruokavaliota. Tässä kohtaa voisi hyvin heittää huiviin pari kanakoria.
Sokru: Kuulehan nyt Erisin oppipoika, kun ylhäältä puhuu ääni. Kun on isojen nimien kanssa liikenteessä, on syytä tottua siihen, että täällä ei himmailla niin kauan kuin lyhdyissä liekki lepattaa. Vannon vaikka käsi Pallas Athenen pyllyllä, tämä on yhtä tosi kuin sandaaleissani lukee ”krokotiilit”. Eikä nämä näytä yhtään krokotiileiltä eikä kyllä krokotiilin nahaltakaan. Pidetäänkö muuten täälläpäin kanoja koreissa? Kätevää.
Minä: Joopa joo, viekää te, niin minä vikisen. Tai siis maksa vikisee.
Morgan: Juuri niin, laivapoika, nyt puhut asiaa. Tuosta tuoppi täyteen rommia, tummaa kuin tulisen espanjattaren karvakolmio.
Minä: Paina kaasua, Morgan.
Morgan: Jaa häh? Eihän nyt seurassa piereskellä. Tai no, miesseurassa toki.
Sokru: Eikä pesemättömällä pensselillä sudita. Olinkin jo unohtaa pääasian tässä iloisessa kevyessä kielenkostutuksessa. Onneksi kapu muistutti siitä tärkeimmästä, mikä pitäisi olla aina mielessä. Toogan alla malttamaton filosofian merkkipaalu odotteleekin kaikessa komeudessaan tilaisuutta päästä jakamaan aforismejaan mahdollisimman monelle nymfille. Näyttää noita seireeneitä riittävän tähänkin majataloon, vaikkakin liukkaammissa liemissä liotetut pullokeijut ovat paremmin edustettuina.
Morgan: Kyllä meikäläisillä sepalussäilän käytön mestareilla pitäisi olla esteettisempää seuraa kuin pelkkiä ahavoituneita karvahanureita.
Minä: Unohtamatta sanan säilää, jonka pitäisi myös vedota vosuihin, lukuun ottamatta kännikanoja. Pidä nyt Sokru kuitenkin se toteemipaalusi vielä jemmassa toogan alla, ettei tarvitse ottaa ajolähtöä täältä. Mutta ennen kuin teette seuraavaa siirtoa, niin pitäisi saada Santtu hereille. Eihän kaveria jätetä, vaikka olisikin ruotsalainen, ja kehno viinapää.
Sokru: Ehdin jo unohtaa svedueverstin olemassaolon, kun herra oli niin hissukseen.
Morgan: Ei sammuneena kovin kovaa mökää pidetä. Taitaa se vähän rohista, joten ainakin hengissä on.
Sandels: Va fan? Joko ruotsinlaiva lähti satamasta?
Sokru: Ei, vaan Vasa-laiva, keikaroiva käkkäräpää.

Kontillinen Nasse-setiä

Olipa silloin ja illoin maanmainio sketsisarja Spede Show, joka oli yksi 80-luvun suomihuumorin kirkkaimpia tähtiä, vaikka joku ymmärrettävästi haluaisi toisin väittää. Totta puhuen minäkään en enää nykyisin suin surminkaan katsoisi kyseistä ohjelmaa, mutta se oli tosiaan silloin. Spede Pasanen, Simo Salminen ja Vesku Loiri kehittivät monenlaisia hahmoja ja kansan suuhun jääneitä hokemia, jotka tietty ovat vaipuneet jo unholan maille. Yksi oli Loirin esittämä Nasse-setä, lastenohjelman juoppo ja lapsia vihaava juontaja, joka oli kaikkea muuta kuin lapsille sopiva ilmestys. Hänen kuuluisa hokemansa oli ”Nasse-setä on nyt hyvin hyvin vihainen” pelottavalla möreällä äänellä. Nasse-setä oli 10-vuotiaankin näkökulmasta huikean hauska hahmo, vaikka Nassen jutut olivat usein K16-matskua.

Toisenlaiseen Nasseen sain tutustua 90-luvun puolivälissä, kun olin (Uuno) armeijan leivissä. Suomen armeijan käyttämällä kaasunaamarilla oli veikeä lempinimi nasse. Mainio pikku kapistus, jonka toimintaan meidät tutustutettiin alokasleirillä. Perehdyttämisen jälkeen meille simuloitiin todellinen tilanne eli kaasunaamarin tiiviystesti, jossa nassen ominaisuudet pääsivät oikeuksiinsa. Alokkaat istutettiin kaasunaamarit päässä ryhmä kerrallaan konttiin istumaan. Ystävällinen yliluutnanttisetä kävi nakkaamassa kyynelkaasukranaatin konttiin ja sitten kontin ovi kiinni, jotta päästiin nauttimaan löylyistä. Kontti pullollaan Nasse-setiä odotti malttamattomana tulevaa kliimaksia. Konttia ei luojan kiitos sentään lukittu, koska hetken päästä oven aukaisumekanismia tarvittiin.

Lähes jokaiselle kontissa istujalle valkeni nopeasti, että kaasunaamari oli kelvollinen ainoastaan vappuna ja halloweenina käytettäväksi. Kuminen naamari oli tarkoitus kiristää hihnoilla tiiviisti kasvojen ympärille, mikä oli teoreettinen olettama. Käytäntö saneli toisenlaista sanomaa. Nassea oli ilmeisen mahdotonta saada kiristettyä niin, etteikö se olisi falskannut jostain kohtaa reunasta. Hyvin pian savusaunan vieraat alkoivat purkautua kontista pihalle kuka minnekin. Jotkut tyytyivät tiristelemään vuolaina vuotavia silmiään, kun toiset rynnistivät lähimpään puskaan oksentamaan. En poistunut ensimmäisten joukossa, mutta eipä nasseni tiivis ollut, joten koitti minunkin aikani. Rynnistin lopulta ulos itku silmissä. Oli todettava Juicen sanoin: ”En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken kyynelkaasusta vaan.” Muistaakseni silmien huuhteleminen vedellä auttoi jonkin verran helvetilliseen kirvelyyn, joka näppituntumalta oli noin kymmenkertaista sipulin höyryihin verrattuna ynnä pahoinvointi kaupan päällisinä. Vatsalaukun sisältö pysyi sentään aloillaan.

Väkisinkin ryömi mieleen ajatus, jos kaasu olisikin ollut kunnon kamaa eikä mitään itkulitkuja. Tositilanteessa olisi ollut joka Nasse-setä kylmänä kuin rautakanki Pakkasherran perseessä, vaikka taistelukaasut taitavat olla kiellettyjä modernissa sivistyneessä (?) sodankäynnissä. Kapiaiset tiesivät tasan tarkkaan, millaisia veijareita nasset olivat, vaikka Puolustusvoimien virallinen kanta varmasti oli, että heillä on varastoissaan pelkästään kuranttia tavaraa. Eiköhän kenttäkokeet jokaisella menneellä alokasryhmällä alleviivanneet asiaa. Ymmärtääkseni SA on poistanut käytöstä ties mistä 1960-luvulta peräisin olevat naamarit ja korvannut ne (toivottavasti) oikeasti toimivilla versioilla.

Kori-Antero

Antero tykkäsi koreista. Eritoten hän oli mieltynyt kunnon perinteisiin kaljakoreihin. Sellaisiin jämäköihin muovisiin häkkyröihin, jotka eivät olisi millänsäkään, vaikka laivue B-52-pommikoneita laskisi lastinsa päälle. Niitä oli vain hyvin vaikea enää löytää, kuin myös perinteisiä kaljapulloja. Anterolla oli komerossa jemmassa vanha oranssinen Mallasjuoman kaljakori, koska hänen mielestään se huokui sellaista kansallisromantiikkaa.

Anteron kerta-annos oli yleensä tuo mainittu kaljakorillinen, tai siis keissillinen, joka riitti sopivasti yhteen illanviettoon. Koska kerta-annos kattoi tilavuusmääränä 8 litraa, voisi kuvitella, että Anteron vyötärön yläpuolella sijaitseva säiliö olisi ollut melkoisen kookas. Mutta ei, Antero oli laiha kuin kuivan kesän orava, joten siihen nähden hänen kykynsä absorboida nestettä oli hämmästyttävä. Anteron aineenvaihdunta toimi kiitettävästi, vaikkakin pahat kielet kertoivat, että laihuus johtui yksipuolisesta ruokavaliosta. Kusi juoksi Anterosta kuin sadevesi rännistä noin viidennen oluen jälkeen. Anteron jatkuva vessassa ramppaaminen huvitti hänen ystäviään siinä määrin, että asialle oli annettu oma terminsä: Antsan kusiravit.

Olihan Anterolla toinenkin koreihin liittyvä kiinnostuksen kohde. Hänen isänsä oli opettanut Anteron jo nuorena poikana valmistamaan pärekoreja, ja niitä Antero väkersi ahkerasti niinä luppoaikoina, mitä oluenjuonnilta liikeni. Oli hän yrittänyt yhdistää nämä kaksi harrastusta, mutta viimeistään seuraavana aamuna oli miehelle valjennut, että yhdistelmä ei toiminut. Oli syntynyt sutta ja sekundaa ja hyviä päreitä oli mennyt hukkaan. Tosin meni siinä muutama kerta ja päreiden polttamiset päälle ennen kuin hän oppi läksynsä.

Tienasihan Antero jonkin verran kaljarahaa päretöillään, koska kotimaisille laatutuotteille oli aina kysyntää, kunhan ei ahneeksi sortunut. Oli hän tehnyt välillä muitakin sekalaisia töitä, mutta työsuhteet olivat aina loppuneet lyhyeen, koska hän oli kaiken muun paitsi päretöiden suhteen hieman kärsimätön luonne.

Sattuipa kerran niin, että kauppareissulla ollessaan Antero osti Casino-arvan. Eikä asiaa olisi tässä tarinassa edes mainittu, jollei olisi käynyt niin, että arvasta pätkähti Anterolle päävoitto 250 000 euroa. Siltä seisomalta Antero marssi kotiinsa ja tuikkasi tuleen koko saatanan pärekorivaraston. Tämä antoi viitteitä siitä, että jokin ”klikkasi” Anterossa ja että Antsalla oli patoutumia, jotka etsivät ulospääsyä. Koska pärekorit sijaitsivat kerrostalon häkkivarastossa, tapahtumasta seurasi jonkinmoinen jälkipyykki, mutta se ei miestä enää painanut (hänet todettiin alentuneesti syyntakeiseksi). Antsalla oli nimittäin menolippu Fuerteventuralle, missä hän vietti iäisyyden viettäen luppoista vapaaherran elämää ja Tequila Sunriseja lipitellen, kunnes maksa sanoi poks.

Tarinan opetus: Älä tuhlaa aikaasi luokattoman huonoihin Pärren tuutista tempaistuihin tarinoihin, vaan lopeta vielä, kun voit. Jos pääsit tänne asti, on myöhäistä, ja asia kyrsii sinua loppuelämäsi ajan.

Jäldeskripti: Tämä koko höpölöpö sai alkusysäyksen ruokakaupoissa myytävästä tuoreyrttikasvista, jota henk.koht. pidän hiton pahan makuisena.