Kontillinen Nasse-setiä

Olipa silloin ja illoin maanmainio sketsisarja Spede Show, joka oli yksi 80-luvun suomihuumorin kirkkaimpia tähtiä, vaikka joku ymmärrettävästi haluaisi toisin väittää. Totta puhuen minäkään en enää nykyisin suin surminkaan katsoisi kyseistä ohjelmaa, mutta se oli tosiaan silloin. Spede Pasanen, Simo Salminen ja Vesku Loiri kehittivät monenlaisia hahmoja ja kansan suuhun jääneitä hokemia, jotka tietty ovat vaipuneet jo unholan maille. Yksi oli Loirin esittämä Nasse-setä, lastenohjelman juoppo ja lapsia vihaava juontaja, joka oli kaikkea muuta kuin lapsille sopiva ilmestys. Hänen kuuluisa hokemansa oli ”Nasse-setä on nyt hyvin hyvin vihainen” pelottavalla möreällä äänellä. Nasse-setä oli 10-vuotiaankin näkökulmasta huikean hauska hahmo, vaikka Nassen jutut olivat usein K16-matskua.

Toisenlaiseen Nasseen sain tutustua 90-luvun puolivälissä, kun olin (Uuno) armeijan leivissä. Suomen armeijan käyttämällä kaasunaamarilla oli veikeä lempinimi nasse. Mainio pikku kapistus, jonka toimintaan meidät tutustutettiin alokasleirillä. Perehdyttämisen jälkeen meille simuloitiin todellinen tilanne eli kaasunaamarin tiiviystesti, jossa nassen ominaisuudet pääsivät oikeuksiinsa. Alokkaat istutettiin kaasunaamarit päässä ryhmä kerrallaan konttiin istumaan. Ystävällinen yliluutnanttisetä kävi nakkaamassa kyynelkaasukranaatin konttiin ja sitten kontin ovi kiinni, jotta päästiin nauttimaan löylyistä. Kontti pullollaan Nasse-setiä odotti malttamattomana tulevaa kliimaksia. Konttia ei luojan kiitos sentään lukittu, koska hetken päästä oven aukaisumekanismia tarvittiin.

Lähes jokaiselle kontissa istujalle valkeni nopeasti, että kaasunaamari oli kelvollinen ainoastaan vappuna ja halloweenina käytettäväksi. Kuminen naamari oli tarkoitus kiristää hihnoilla tiiviisti kasvojen ympärille, mikä oli teoreettinen olettama. Käytäntö saneli toisenlaista sanomaa. Nassea oli ilmeisen mahdotonta saada kiristettyä niin, etteikö se olisi falskannut jostain kohtaa reunasta. Hyvin pian savusaunan vieraat alkoivat purkautua kontista pihalle kuka minnekin. Jotkut tyytyivät tiristelemään vuolaina vuotavia silmiään, kun toiset rynnistivät lähimpään puskaan oksentamaan. En poistunut ensimmäisten joukossa, mutta eipä nasseni tiivis ollut, joten koitti minunkin aikani. Rynnistin lopulta ulos itku silmissä. Oli todettava Juicen sanoin: ”En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken kyynelkaasusta vaan.” Muistaakseni silmien huuhteleminen vedellä auttoi jonkin verran helvetilliseen kirvelyyn, joka näppituntumalta oli noin kymmenkertaista sipulin höyryihin verrattuna ynnä pahoinvointi kaupan päällisinä. Vatsalaukun sisältö pysyi sentään aloillaan.

Väkisinkin ryömi mieleen ajatus, jos kaasu olisikin ollut kunnon kamaa eikä mitään itkulitkuja. Tositilanteessa olisi ollut joka Nasse-setä kylmänä kuin rautakanki Pakkasherran perseessä, vaikka taistelukaasut taitavat olla kiellettyjä modernissa sivistyneessä (?) sodankäynnissä. Kapiaiset tiesivät tasan tarkkaan, millaisia veijareita nasset olivat, vaikka Puolustusvoimien virallinen kanta varmasti oli, että heillä on varastoissaan pelkästään kuranttia tavaraa. Eiköhän kenttäkokeet jokaisella menneellä alokasryhmällä alleviivanneet asiaa. Ymmärtääkseni SA on poistanut käytöstä ties mistä 1960-luvulta peräisin olevat naamarit ja korvannut ne (toivottavasti) oikeasti toimivilla versioilla.