Kori-Antero

Antero tykkäsi koreista. Eritoten hän oli mieltynyt kunnon perinteisiin kaljakoreihin. Sellaisiin jämäköihin muovisiin häkkyröihin, jotka eivät olisi millänsäkään, vaikka laivue B-52-pommikoneita laskisi lastinsa päälle. Niitä oli vain hyvin vaikea enää löytää, kuin myös perinteisiä kaljapulloja. Anterolla oli komerossa jemmassa vanha oranssinen Mallasjuoman kaljakori, koska hänen mielestään se huokui sellaista kansallisromantiikkaa.

Anteron kerta-annos oli yleensä tuo mainittu kaljakorillinen, tai siis keissillinen, joka riitti sopivasti yhteen illanviettoon. Koska kerta-annos kattoi tilavuusmääränä 8 litraa, voisi kuvitella, että Anteron vyötärön yläpuolella sijaitseva säiliö olisi ollut melkoisen kookas. Mutta ei, Antero oli laiha kuin kuivan kesän orava, joten siihen nähden hänen kykynsä absorboida nestettä oli hämmästyttävä. Anteron aineenvaihdunta toimi kiitettävästi, vaikkakin pahat kielet kertoivat, että laihuus johtui yksipuolisesta ruokavaliosta. Kusi juoksi Anterosta kuin sadevesi rännistä noin viidennen oluen jälkeen. Anteron jatkuva vessassa ramppaaminen huvitti hänen ystäviään siinä määrin, että asialle oli annettu oma terminsä: Antsan kusiravit.

Olihan Anterolla toinenkin koreihin liittyvä kiinnostuksen kohde. Hänen isänsä oli opettanut Anteron jo nuorena poikana valmistamaan pärekoreja, ja niitä Antero väkersi ahkerasti niinä luppoaikoina, mitä oluenjuonnilta liikeni. Oli hän yrittänyt yhdistää nämä kaksi harrastusta, mutta viimeistään seuraavana aamuna oli miehelle valjennut, että yhdistelmä ei toiminut. Oli syntynyt sutta ja sekundaa ja hyviä päreitä oli mennyt hukkaan. Tosin meni siinä muutama kerta ja päreiden polttamiset päälle ennen kuin hän oppi läksynsä.

Tienasihan Antero jonkin verran kaljarahaa päretöillään, koska kotimaisille laatutuotteille oli aina kysyntää, kunhan ei ahneeksi sortunut. Oli hän tehnyt välillä muitakin sekalaisia töitä, mutta työsuhteet olivat aina loppuneet lyhyeen, koska hän oli kaiken muun paitsi päretöiden suhteen hieman kärsimätön luonne.

Sattuipa kerran niin, että kauppareissulla ollessaan Antero osti Casino-arvan. Eikä asiaa olisi tässä tarinassa edes mainittu, jollei olisi käynyt niin, että arvasta pätkähti Anterolle päävoitto 250 000 euroa. Siltä seisomalta Antero marssi kotiinsa ja tuikkasi tuleen koko saatanan pärekorivaraston. Tämä antoi viitteitä siitä, että jokin ”klikkasi” Anterossa ja että Antsalla oli patoutumia, jotka etsivät ulospääsyä. Koska pärekorit sijaitsivat kerrostalon häkkivarastossa, tapahtumasta seurasi jonkinmoinen jälkipyykki, mutta se ei miestä enää painanut (hänet todettiin alentuneesti syyntakeiseksi). Antsalla oli nimittäin menolippu Fuerteventuralle, missä hän vietti iäisyyden viettäen luppoista vapaaherran elämää ja Tequila Sunriseja lipitellen, kunnes maksa sanoi poks.

Tarinan opetus: Älä tuhlaa aikaasi luokattoman huonoihin Pärren tuutista tempaistuihin tarinoihin, vaan lopeta vielä, kun voit. Jos pääsit tänne asti, on myöhäistä, ja asia kyrsii sinua loppuelämäsi ajan.

Jäldeskripti: Tämä koko höpölöpö sai alkusysäyksen ruokakaupoissa myytävästä tuoreyrttikasvista, jota henk.koht. pidän hiton pahan makuisena.