Urheilumieltä koko rahan edestä

Kun olin kouluikäinen hikarin alku, haikailin joskus jotain urheilullista harrastusta. En ollut ihailtu atleetti koululiikunnassa, vaikka muistaakseni ala-asteella sain hyvin suoritettua taulukon mukaisia voimisteluliikkeitä ja lentopallossa olin suosittu pomminvarmana avaussyöttöjen lyöjänä. Jos sai verkon yli, se suurella todennäköisyydellä myös putosi kenttään. Ylä-asteella koin urheilu-urani tähtihetket, kun minut valittiin useana vuonna koulun uintijoukkueeseen ja sain kahdesti hopeaa koulujen välisissä viestiuinneissa. Sitä muistelen vieläkin lämmöllä ja sen ansiosta napsui todistukseen kymppi liikunnasta tuona ajanjaksona, mutta muina aikoina ei sellaisia numeroita näkynyt.

Jos erehdyin haaveilemaan seuratason harrastamisesta, isäni ampui sellaiset hörhöilyt perusvarmasti alas. Hänellä oli selvät sävelet: minun menestykseni tulee keskittyä vain ja ainoastaan kouluarvosanoihin. Jyrkkyyden taustat olivat johdettavissa. Isäni oma koulutaival oli ollut lyhyt ja kivinen. Hän oli tavallisen kovapäinen Nuoramoisten kansakoulun pölvästi, jolle oppi kaatui ojaan tehokkaimmin opettajan sivaltavan kepin avustuksella. Hänestä tuli duunari ja tällä taipaleella hänen päähänsä iskostui, että minun polkuni tulee olemaan täysin päinvastainen. Kuulin usein hänen suustaan lauseen: ”Pidän huolen, että sinä et tule laivojen kaksoispohjissa konttaamaan.” Siitä voivat fiksummat päätellä, millaisiin työolosuhteisiin hän päätyi. Urheilu-ura jäi lähtötelineisiin, eli pihapeleihin ja koululiikuntaan.

Jälkikasvu on päässyt vapaasti seura-/kilpaurheilun pariin. Heidän myötään seuraharrastamisen realiteetit aukenivat minunlaisellekin pallopäälle. Selkeimmin ymmärsin sen, kuinka auki kukkaron pitää olla. Hahmottui minulle lukemattomia muitakin sangen opettavaisia juiduja, mutta johonkin täytyy rajat vetää. Rahan puutostila on ikiaikainen ihmiskunnan itkemisen aihe, mutta siitä on helppo vääntää itkut, kun sitä suurimmalla osalla ei ole tarpeeksi lukuun ottamatta 1 %:a. Mutta kaikkihan on suhteellista, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu. Kummallakin lapsella harrastustoiminnan kaari on ollut samanlainen. Ensin jokunen vuosi pikkuseurassa, sitten isompaan seuraan olosuhteiden pakottamana. Eräältä taholta minulle kiteytettiin timantintarkasti vanhempien rooli lasten harrastuksessa: kuskaa, kustanna, kannusta. Jos pikkuseuroissa selvisi maksuista vielä vinkumatta, kilahti eri ääni kelloon siirryttäessä isompiin seuroihin. Pojan harrastuksen kuukausimaksu asettui 50 euroon, mutta tyttären uudessa seurassa läimittiin ympäri korvia isolla lapasella: 300 e/kk. Ei naurattanut, vaan ahdisti. Katsoisin, että tuollaisen summan veloittaminen on törkeää ja tulkittavissa rikolliseksi toiminnaksi. Taitaa olla (rikollis)organisaatiossa vähän enemmän väliportaan valmennuspäälliköitä. Jotain syvästi mätää on. Kummankaan muksun maksut eivät suinkaan jääneet siihen. Päälle tulevat lukuisat laskut varusteista, kisa-/pelimatkoista, leireistä, buffet-velvoitteista sekä kaikenlaisen ihme varainkeruukrääsän pakko-ostamisesta/-myynnistä.

Vanhemmille kuskaamisen kuormituskin voi olla kohtalaisen kovaa koettelemusta, esim. lähdetäänpä arki-iltana työpäivän jälkeen pelireissulle 160 kilometrin päähän. Elämä suunnitellaan treeniaikojen ja tulevien pelien ja kilpailujen mukaan. Ja bensaa, aikaa ja rahaa palaa. Lapsen sietokyvyssä ja jaksamisessa ei välttämättä ole ongelmaa, varsinkin jos hän pitää harrastuksestaan, mutta toisenlaista näkökulmaa voi tarjota keski-ikää hapokkaasti käyvä oravanpyörässä jauhautunut raakki, jonka psyyke tikittää aikapommin tavoin. En puhu itsestäni, enhän? Paljon esiintyy sitäkin, että reipas seuratoiminta ajaa lapsen loppuun teini-ikään mennessä ja se on sen jälkeen heipat harrastukselle.

Kun urheiluharrastus painottuu yhä enemmän hyvätuloisten perheiden penskojen etuoikeudeksi, täytyy seurojen kehittää takaportteja, joilla kyvykkäät ja rahattomat voidaan pitää mukana toiminnassa. Apuun tulevat seurojen säätiöt, joilta voi anoa perusteluin tukea kohtuuttomiin maksuihin. Kuinka reilua ja hyväntahoista, ihan tulee tippa silmään ja sen päälle housuun. Voin aistia filantrooppisen ilmaston terveen raikkaan tuulahduksen. Samalla seuran on huolehdittava, että riittävä määrä maksukykyisiä pelinappuloita roikkuu mukana toiminnassa, jotta raskas seurakoneisto pysyy rasvoissa ja päästään jatkossakin huristelemaan seuran logoilla varustetuilla autoilla ja tekemään ryhmäkoulutusmatkoja Costa del Sol Eternolle. Väliin putoava keskituloinen perhe saa laskea tosissaan lanttejaan, millä konsteilla lapset pidetään kiinni harrastuksessa. Ja siinäkin puhutaan vain yhdestä harrastuksesta per kersa. Enkä uskalla edes perehtyä, kuinka paljon julkisista varoista kaadetaan (huippu)urheilulle rahaa. Tervehenkinen urheilukulttuuri rakentaa pöhötyksestään ympärilleen Berliinin muuria, johon lukemattomien perheiden kirkassilmäiset pikku haaveilijat voivat iskeä päänsä. Mutta onneksi on, mistä valita: Pleikkari, Xbox tai Nintendo.