Kirjapiirin vilistelevät vuodet

Zattuiba hazzuzti, että kauniisti kansiin sidottu kaunokirjallinen tuotos lankesi vaka vanha kirjapierun eteen kuin hanhenmaksapallerolautanen ruotsalaisen aatelisherran aamiaispöytään. Puhummehan Nikke-pojan – sillä tarkoitan äkta svensk aatelismiestä Niklas Natt och Dagia, ja oikeasti sukunimi on Natt och Dag – taannoin suomennetusta vuosilukutrilogian (tetralogia, pentalogia, heksalogia, metrologia, patologia, seksologia?) toisesta osasta 1794. Olisipa ollut raikkaan ravitsevaa, jos Niklas tai joku kirjan päähahmo olisi päättänyt pitää sapattivuoden ja kakkososa olisikin ollut 1795 (eka osa oli 1793). Olisiko se vituttanut lukijoita vai tarjonnut jännittävän, mutta kovin käytetyn, lähestymistavan rikkoa kronologinen järjestys ja tarjota mahdollisuuden palata myöhemmin mystisyyden verhon peittämään ajanjaksoon? Miksi spekuloida sellaisia, kun ketään ei kiinnosta?

Mikä tässä kiinnostaa, jos kiinnostaa, on, että herraskainen pökelsi uuden teoksen, jossa jatketaan noin suurin piirtein siitä, mihin viimeksi vuonna 1793 jäätiin. Eipä siinä kai kummempia, kun siirryttiin seuraavaan vuoteen, avattiin välissä julgåvat, sitten tuli uusivuosi ja vähän skumppaa nautittiin ja hoilattiin joukolla falle-ralle-raa vilkkuvaan ledinauhaan kiedotun hapansilakkapurkin ympärillä. Saattoi siinä Martin vähän irrotella ja kaatua teatraalisesti hankeen, mille kaikki nauroivat kohteliaasti, koska kaikkihan Martinin tuntevat, millainen velikulta hän on.

Kirjapiiri toivottaa Martinin todellisen helvetin perukoille, sillä Natt och Dag näyttää meille siniverisen perinpohjaisuudella kaikessa julmuudessaan, kuinka mieletöntä elämä on. Ei ole olemassa hyviä ihmisiä eikä onnellisia loppuja, vaan kaikki piehtaroivat saastaisissa synneissään ja loputtomasta pimeydestä kumpuavissa sairaissa mielihaluissaan, ja naiivit ihmiset ovat hyväksikäytettäviä räsynukkeja, joille kauheinkaan kohtalo ei ole yhtään liioiteltu, koska sen he ovat vähintäänkin ansainneet. Sellaiset voi sadistisella tyydytyksellä imeä kuiviin ja sen jälkeen polkea syvälle saveen. Oikeudenmukaisuudesta käy, että vahvemman kuuluu tuhota ilman säälin häivää heikommat, kunnes löytyy seuraava vahvempi, joka tuhoaa edellisen. Maanpäällisen helvetin virkaa toimittaa aistinvarainen todellisuus, josta jokainen elämän lahjan vastaanottaessaan pääsee nauttimaan, ja ihmiskunta kaiken luoja, joka helvetin ympärilleen on onnistunut rakentamaan.

Siinäpä kiteytettynä Niklaksen kirjoihinsa eläväisesti kuvailema maailma. Kuulostaako kivalta? Totta hitossa kuulostaa. Siksipä kirjan nimeen vuosiluvun perään runoiltiin kuvaavampi alaotsikko ”Elävien haudasta”. Elävien hauta on kirjan mukaan lempinimi mielisairaalalle. Piirillä ei ole kärsivällisyyttä sukeltaa teoksen syvempään analysointiin, vaan pureskelee sen nopeasti ja sylkäisee lopuksi ysköspallona tienpientareelle. Aatelisen Lemon Juice & Glycerine -pehmoisin käsin muovattu opus kuitenkin pursuaa kielen estetiikkaa, vaikka suomeksi onkin. On hämmentävää, kuinka nihilistisellä otteella siniverinen ryöpyttää päähenkilöitään. Vaikka tapahtumat saavat järkyttäviä käänteitä, ei huolta, sillä kulman takana odottaa jotain pahempaa. Kirjan edetessä helvettikin alkaa vaikuttaa armeliaalta paikalta verrattuna poloisiin ihmiskohtaloihin.

Lyckligt slutia on turha odotella vastaantulevaksi, koska kirjan hahmoille ainoa helpotuksen huokaus on se viimeinen henkäys, joka suusta pääsee ulos. Herkkisten kannattaa pysyä loitolla Niken madonluvuista, mutta kaikille sadomasokistisia ja inhopessimistisiä taipumuksia itsessään havaitseville paperinivaska on silkkaa namiskuukkelia. Vaikka bokringin isossa osassa läpikahlaamia opuksia löytyy paljon hohhoijaa-osastolle kuuluvaa joutokäyntiä, suvantovaiheita ja sen sellaista pitkäveteisyyttä, jolla kirjat saadaan kirjan pituisiksi, eivätkä jää novelleiksi, niin Niklaksen tekstiä jaksaa lukea, ja se on iso ansio se. Ja uskokaa hyvällä, kun sanon, että en tiedä, mistä puhun.