Homo Urbanus vierailla mailla

Olen pikkupaikkakuntalainen (ja riippuen keneltä kysyy kenties myös pikku paskiainen). Noin, siinä se on tunnustettu. Pikkupaikkakuntalaisuus on toki sangen suhteellinen käsite ja Suomen asukastiheyden tuntien lähes koko maa on täynnä pikkupaikkakuntalaisia. Mutta pidetään katse silti oman maan rajojen sisällä.

Kunta, jossa maallisesti majailen, on kahden tuppukylän pakkoliitto. Siinä on yhdistetty tuppuinen kylä ja vielä tuppuisempi kylä. Itse asun kunnan vähemmän tuppuisessa taajamassa. Välillä on hauska naureskella tuppuisemman taajaman asukkaiden kitinälle, joka on vakiomatskua kunnan asukkaiden puskaradiofacebook-sivuilla, ja miettiä, että kyllä olisi noloa olla noin landelainen, tai jotain valkoista roskaväkeä.

Tässä osassa kuntaa useampi tuhat ihmisnisäkästä, joista joka kolmannella on Tesla. Kyllä traktoreitakin näkyy ja leikkuupuimureita niiden pesimäaikaan, sillä onhan asukastihentymän ympärillä peltoa silmänkantamattomiin. Mutta koska kunta sijaitsee ”oikean” kaupungin kyljessä ja kymmenen kilometrin sisällä on jäätävä kauppakeskus ynnä erilliskauppakeskittymä, katsoisin tämän olevan enemmän ”suburb” eli pientalolähiö. Esikaupungista puhuminen olisi vitsi. Kuitenkin omat kuntarajat takaavat sen, etteivät kaupungin demografiset, infrastruktuuriset ja hallinnolliset ongelmat haise ihan nenään asti. Sen sijaan aito, reilu ja rehellinen suomalainen paska haisee nenään muutamia kertoja vuodessa, kun maanmainiot maajussit levittävät lannat pelloilleen. Ja sitten taas pikku Teslaväki parkuu facessa, kun haisee pahalle. Voi kyynel, ei muuta kuin terapiaan purkamaan traumojaan.

Jutun juoni on, että valtaosa pikkupaikkakuntalaisista on trendikästä urbaania populaa, joka on tullut kasvattamaan perhettään (ja persettään) puhtaaseen ilmaan ja ilmapiiriin. Hajurako kaupunkiin takaa lämpöisen hyggeilevän olotilan, eikä tarvitse pelätä jengisotien ja huumelordien leviävän kunnan kaduille. Ja voi keskittyä rauhassa pohdiskelemaan, onko se naapurin talo, auto tai ego todellakin isompi kuin oma, ja pitäisikö asian alkaa vituttaa.

Sitten täällä on individuaali yksilö nimeltä minä, joka ensimmäiset 27 vuotta kuikuili örkkinä kerrostalolähiöiden betonikuutioissa. Eikä siinä mitään, oli se ihan auvoisaa aikaa. Ja joinakin kesäisinä lauantai-iltapäivinä, kun ulkoilutan dogea ”keskustassa” eikä missään näy ristinsielua, saattaa mieleeni juolahtaa: ”Mitä helvettiä minä oikein teen täällä? Olenko eksynyt Kontuun vai Mordoriin?” (btw en ole koskaan lukenut Tarua sormusten herrasta, koska sen laatuinen hörhöily ei nappaa).

Jälkijeesustelut: Oletko koskaan päässyt katsomaan syvälle ristin sieluun?