Kuutioista keskiluokkaisuuden kujanjuoksuun

Oikeastaan jatkoa viime norpasta.

Oli aikoja, ja onhan niitä edelleen, tarkoitan aikoja, jolloin allekirjoittanut ja joskus allensa laskenut ihmisnäyte edusti totaalista urbanisoitumista yhtä totaalisen betonielementtiarkkitehtuurin ympäröimänä. 1960- ja 1970-luvulla käsistä karannut betonielementtirakentaminen takasi myös tälle koltiaiselle kasvualustan nopeasti ja kustannustehokkaasti legopalikoiden tapaan kyhätyssä kerrostalokuutiossa, ja tietty myös moderneista lähtökohdista suunnitellussa kodissa.

Lisää vettä myllyyn tarjosi 60-luvun lopussa kehitetty BES- eli betonielementtistandardijärjestelmä (oi, kuinka kaunis sana!), jolla naulattiin se, että kaikki talot näyttävät varmasti samanlaisilta. "Kylven ilossa, asun voikilossa", hoilottivat Eput (toim. huom. Epuilta on jäänyt leipomiset vähemmälle, koska voikuutio painaa 0,5 kiloa). Kun tähän lisättiin vielä valtion tukema matalakorkoinen arava-rahoitusjärjestelmä, ei rakennusliikkeiden ja pankkien käsien taputtamisesta tahtonut tulla loppua.

Oho, tuli betonipölyn kuivaa asiaa. Sellaisessa 1975 valmistuneessa monoliitissa vartuin täysi-ikäiseksi ja reippaasti ylikin. Pitkään elin täydessä varmuudessa, etten suostu asumaan viittä kilometriä kauempana keskustasta. Se oli oman napapiirin eli egosentrisyyden aikaa.

Mutta ilmestyi sitten iän tuomia päänsisäisiä muutoksia sekä ulkoisia tekijöitä eli aineellisia ja aineettomia pikku influenssereita, vai oliko kenties deus ex machina, jotka pyörittivät moniongelmaisen ihmis-Rubikin kuution (aka minä) uuteen uskoon. Siihen kuuluivat mm. vaimo, lapset, yhteinen koti ja noin 2978 linkitystä erilaisiin sosiaalisiin, pedagogisiin, psykologisiin, ekonomisiin, sosioekonomisiin, jne. tekijöihin, joista en edelleenkään tajua oikein mitään. Siirryin pois fundamentalistisen urbanismin mukavuusalueelta.

Kaikki tietävät, mitä on keskiluokkaistuminen. Pystyn ruksimaan jokaisen ruudun lomakkeesta mukaan lukien koiran. Pysyväislokaationi on ollut 10 vuoden ajan maaseutumaisemaisessa keskiluokkaiskeskittymässä. Palveluita tarjoavat jopa kaksi päivittäistavarakauppaa, apteekki, paikallinen juottola eli kyläbaari (”minä kannattelen kyläbaarimme pitäjää, vedän kaikki kurkusta mitä jää, pienestä palkkapussistani” -> en oo kannatellu, sori siitä), itsestään selvä kebabbila, pappila ja parturi-kampaamoita. Edellytykset kaikelle kukkealle kehitykselle ovat ideaaliset. Voi tätä oikeastaan lintukodoksi tituleerata.

Mutta jokin nyt kusee tässä yhtälössä. Puhun henkilökohtaisista lähtökohdista. Tiedostan, että elän 49-vuotiaana psyykkisesti vaikeaa ja kuormittavaa vaihetta. Jatkuva sisäinen konflikti käynnissä. Pinnan alla kuhisee ja kuohuu. Kun olen vuosikaudet tuijotellut eri vuodenaikoina väliin hyvinkin autiota taajaman keskustaa tai kylänraittia tai mikä lie, ajatukset ovat päässeet risteilemään sinne tänne. Mieli on levoton. Tilanne pelikentällä on sekava, ellei jopa kaoottinen, ja on huutava tarve uusille strategioille ja taktiikoille. Mutta yhtälössä on muutama muukin kriittinen tekijä pelissä kuin asuinympäristön muuttuja. Tuon yhtälön ratkaisemiseksi kuluu vielä helvetisti tunteja sekä kahvia ja tupakkaa. No ei tupakkaa, koska en käytä nikotiinituotteita, mutta kuulosti vakuuttavammalta. Mutta yhtälö, se on toinen tarina se.

Jälkiteollinen korkealujuusbetonielementtikirjoitus: Jossain päin nettiä tiedettiin, että Eppu Normaalin biisissä Puhtoinen lähiöni mainittu "Voikilo" on Ylöjärvellä sijaitsevan kerrostalon nimi. Ja Eputhan ovat Ylöjärveltä kotoisin.

Hämmentävä jälkikaneetti: Kirjoitin tämän sängyssä 24.4. klo 3.03 - 5.31 välillä. Jaa olisi pitänyt olla parempaa tekemistä? Mitä muka? Ei ollut ainakaan seksiä näköpiirissä.