Allsång på Skansen, muttei sinnepäinkään, nauroi hän partaansa

Sieltä hän taas tulee, kutsuipa kukaan häntä eli ei. Hän on rälssimiesten rälssimies, joka soutelee venhettään pitkin Vänerniä ja Vätterniä hevosensa Roxynante kokassa, ja päräyttää perään vielä Hjälmarenille ja Mälarenille, koska on sen verran riuska soutaja, että kyllähän sitä heittämällä läpi Ruotsin pikku sunnuntaisoudut tekee. Nyt puhutaan asiasta eli ainoastaan ja oikeastaan The Kirjapiiristä, ihmishahmon ottaneesta kirjastoautosta, joka jatkaa ihmetekojaan provinssista toiseen välittämättä koirien haukunnasta.

Mutta mitä kummaa? Kaikessa ylhäisessä hillitseväisyydessään on vanha ”homieni” Nikke-boy eli Niksu eli Niklas Natt och Dag, herraskainen aateliskekkuli ja hepsankeikka, sekä tietenkin maailman paras ruotsalainen siniverinen kirjailija, sutaissut pitkästymistä torjuakseen reilu 500-sivuisen kirjasen suomenkieliseltä nimeltään Toiveet ja kohtalo.

Niklas tuli tunnetuksi skriivailemalla inhopessimistisen trilogian 1793, 1794 ja 1795, mutta nyt hän on tarttunut oman sukupuunsa palleista kiinni. Ehkä hieman vähemmän kekseliästä alkaa pöyhiä omien esi-isien edesottamuksia, mutta ei siitä sovi Niklasta moittia, koska hei, onko jollain muulla varaa lähteä keulimaan suvulla, jonka juuret kantavat yli 700 vuoden päähän. That’s my Nikke, Ruotsin vanhimman aatelissuvun ylväs edustaja.

Mutta, mutta ja tautofonistin soolo, vad i dansande drottning har hänt? Teoksessa useampaan kertaan toistettu Natt och Dagin suvun motto ”kohtalo ja toivo”, kuten kirjan alkuperäisnimikin kuuluu ”ödet och hoppet”, on suomentaja Kari Kosken kovakouraisessa käsittelyssä kääntynyt muotoon ”toiveet ja kohtalo”. Kirjapiiri suistuu vallan sivuraiteille, sillä toive ja toivo ovat eri sanoja, joilla on yllättävää kyllä eri merkitys. Ensinnäkin ”toivo” voidaan ajatella uskoksi ja luottamukseksi parempaan tulevaan, joka saapuu omalle kohdalle (toivossa on hyvä elää), kun taas toive (ett önskemål) on henkilön julkilausuma asiaintilasta, joka toteutuessaan olisi ko. henkilön kannalta suotuisa lopputulema (esim. lahjatoive julgubbelle). Joten mitä Kari Koski olet mennyt tekemään? Sössitkö tosiaan ylvään ja kauniin Natt och Dagin suvun tunnuslauseen? Oliko sinulla darra vai oliko vaimo taas antanut sinulle kyytiä, Kari?

Jaa se kirja? Kannesta kanteen vehkeilyä, juonittelua, loputonta takinkääntöä, rahvaan tollouden päivittelyä, aatelisten pohjatonta ylimielisyyttä, omahyväisyyttä ja kaikkien etuoikeuksien itsestäänselvyytenä pitämistä, kahinointia ja mausteeksi vähän kuolemaa, sivujuonteita vailla tarkoitusta ja maiseman maalailua ja juonen laahailua. Niklakselle on mennyt ”we are family” -moodi päälle ja nyt ollaan niin säyseää aatelispoikaa, että ihan kuin olisi jotain hukassa (fafalta lahjaksi saadut aamutossut?). Rankan raaistava meno on tiessään ja Nikke höpöttelee niitä näitä pyöritellen samalla XO-konjakkitilkkaansa aromilasissaan. Niin tai näin tai noin, lukekaa kirja, jos kiinnostaa. Lukeminen kannattaa aina, vaikka lukemisen jälkeen joutuisikin toteamaan, että tuli luettua paskaa paimentolaiskirjeessä, niin silti se kannatti. Tiedättekö miksi? Siksi.

Talouspaperihylsykriisi

Ehei, tämä ei ole moottoritie ylempään sosiaaliseen luokkaan, eikä myöskään teknologinen romahdus, tämä on talouspaperihylsykriisi. Paljon pahempaa kuin vaikkapa Kuuban ohjuskriisi (jaa mikä?). Mutta ennen kuin mennään talouspaperihylsykriisiin, puhutaan vähän Allusta.

Allu on kaikkien kaveri. Kertakaikkisen symppis tihrusilmäinen pallopäinen lintueläin, jolla on pitkähkö oranssi nokka. Allulla on myös oranssit räpyläjalat. Soittaako kelloja? (toim. välihuomautus: tähän soundtrackiksi Anita Ward: Ring My Bell) Allu on järjettömän kalliiden puun kappaleiden valmistajan Aarikan kuningasidea kultaiselta ysäriltä. Juu, kaikki menneet vuosikymmenet ovat kultaisia. Aika kultaa, ja päälle multaa. Allu oli trendi-ilmiö, joka puskettiin 90-luvulla markkinoille kaikissa mahdollisissa muodoissa: oli pullonavaajaa, korkkiruuvia, muistilapputelinettä, kännykkätelinettä, koriste-esineitä, sirotinta, viinipullon korkkia, mukeja ja lautasia (ei siis puuta), laseja (nekään ei puuta). Seikkailipa Allu myös munan muotoisena, eli kuoriutumattomana Alluna, mutta munallakin oli kuitenkin Allun räpyläjalat. Kuinka herttaisen hassua. Allu-krääsä myi kuin häkä. Hmm, voiko häkää myydä ja myykö se hyvin?

Olen nähnyt taloudessamme seilaavan useampia Alluja. Laatikosta löytyy Allu-viinipullon korkki, kaapista Allu-muki ja pitkin keittiön pöytäpintoja vaeltelee Allu-talouspaperiteline. Sellainen seisova malli, kuten minä, paitsi silloin, kun makaan tai istun. Telineen yläpäässä on yksi valkoinen puupallo kuvastamassa Allun vartaloa ja sen päällä toinen nokalla varustettu pallo, joka muodostaa pään. Allun pään saa irti, jotta talouspaperirullan saa sujautettua telineeseen.

Äskettäin kohtasimme odottamattomia yhteensopivuusongelmia telineen kanssa. Kävi ilmi, että monet valmistajat olivat pienentäneet talouspaperirullan hylsyä. Eli sitä rullan keskellä olevaa pahvista tötteröä. Asia konkretisoitui siten, että talouspaperirulla ei enää pyörinyt telineessä, vaan jäi jumiin Allun vartaloon. Saattoi siinä käydä myös mielessä, että onkohan Allulle päässyt kertymään vähän lisää kiloja, kun takamus jää kiinni hylsyyn, mutten kehdannut vihjaista, koska Allu olisi voinut loukkaantua perin juurin. ”Does my butt look big in this paper towel holder?”, juolahti sekoilevaiseen mieleeni. Tuttu kulunut vitsi kaikenlaisissa anglosaksisissa sarjoissa ja sketseissä, mutta aina yhtä hauska klassikko, kuten ”knock, knock, who´s there” tai ”why did the chicken cross the road” -läpät.

Hylsyjen läpimitan pienentyminen ei ole vainoharhaisessa mielessäni kypsynyt salaliittoteoria, vaan myös muut perheenjäsenet totesivat tapahtuman todeksi. Pieni epäilys kylläkin kytee, että itäisen maan pikku tyrannilla olisi jotain tekemistä asian kanssa, mutta ei mennä nyt siihen. Tilanne oli luisumassa kriisiin, koska olihan Allu-teline palvellut uskollisesti jo vuosikymmeniä, eikä häntä tällaisen naurettavuuden takia pidä siirtää varhaiseläkkeelle. Joten ratkaisu piti löytää. Ei, Allua ei lähetetty rasvaimuun, vartalon kuorintaan tai kankun höyläykseen. Eihän Allun tapaiseen pyhäinjäännökseen sovi kajota kovakouraisin keinoin.

Seisoimme tyttären kanssa Ääsmarketin paperihyllyn edessä. Mittailimme silmämääräisesti talouspaperipakkausten hylsyjen halkaisijoita, kunnes löysimme varteenotettavan ehdokkaan. Ja kyllä vain, we have a winner! Auttavan paperipyyhkeensä ojensi liettualainen Grite, joka osaa yhä valmistaa rehvakkaan kokoisia hylsyjä, eikä mitään kustannustehokkaita slim fit -malleja. Allun valkoinen hanuri sujahti sukkana hylsystä läpi ja jäi vielä pelivaraakin. Ja rullat jatkavat pyörimistään kuin huomista ei olisikaan.

Miehiä katsastamassa

Olen viime päivinä katsellut miehiä, pääasiassa keski-ikäisiä miehiä. Välillä on hankala erottaa, ovatko varhaiskeski-ikäisiä, myöhäiskeski-ikäisiä vai keskikeski-ikäisiä. Osa saattaa näyttää ikäistään vanhemmalta, osa ikäistään vielä vanhemmalta, mutta en minä. Olen kyllä katsellut myös nuorempia miehiä. Ok, en ole katsellut sillä silmällä, vaan oikeammin ilmaistuna tarkkaillut. Ei minua sateenkaaren alle saa. Naiset ovat namia.

Olen tarkkaillut lähinnä siksi, että minua on huolettanut noin yleisesti heidän ruumiinrakenteensa. Isolla osalla rinnan ympärys jää kirkkaasti kakkoseksi vatsan ympärykselle. Mitä syvemmälle keski-ikäisyyteen syöksytään, sitä suuremmalla todennäköisyydellä mies on nostanut kädet pystyyn ja lössähtää sulautuakseen osaksi sohvaa epäpyhäksi symbioosiksi. Mutta tilanne on hälyttävä myös nuoremmissa sukupolvissa. Terä näyttää tylsyvän hyvin nopeasti nuoremmistakin, kun vakiinnutaan parisuhteeseen ja perheenisiksi. Siinä kohtaa on ilmeisesti aika höllätä ja hankkia isivartalo. Huom! En syytä tapahtumaketjusta naissukupuolta. Peace, ladies.

Joskus tulee sellainen vinksahtanut ajatus päähän, jos tuo narsistinen idän rosvolauma päättäisikin suunnata katseet tänne ja pitäisi kutsua kynnelle kykenevät aseisiin. Miten noista paikalleen maadoitetuista pullasorsista leivottaisiin taistelukelpoisia? Missä ajassa? Tietty siinä kohtaa monen motivaatio saattaisi kasvaa huimasti, kun tiedostaisi, että rintamalla oma henkikulta on paljolti myös taistelukunnosta kiinni. No onhan tuo vielä melko kaukaa haettu kauhuskenaario, mutta tässä maailmantilanteessa kuitenkin huomioon otettava optio. Kaikkea hassua sitä tulee mieleen.

Ajatukseni ei ole saarnata, ladella madonlukuja tai syöttää mitään naurettavaa fitness-propagandaa liikunnan ja treenaamisen iloista. Tai vinkua dopamiineista, serotoniineista, kreatiineista, proteiineista tai mistään, mikä päättyy -iiniin. Ymmärrän hyvin, kuinka helppoa on käpertyä oman pikku kuution sisään, laulella itselleen tuutulauluja ja jäädä sinne köllimään kenenkään häiritsemättä. Ikää tulee, kynnys kaikkeen kasvaa, kuutio pienenee ja Epämukavuuden valtameri valtaa alati uusia alueita minuuden ympäriltä.

Ei minullakaan helppoa ole. Päätin muuttaa elämäni suuntaa tämän vuoden tammikuussa. On kulunut aikaa vasta viisi kuukautta. Välillä tuntuu, että ote lipsuu ja sitten omatunto alkaa antaa tukkapöllyä. Toisaalta kun seurailen ympärilläni vaeltavia pulla- tai makkara- tai kaljasorsia tai millä ikinä pötsi onkaan kasvatettu, minussa syntyy voimakas vastareaktio. Sisälläni alkaa jokin karjua: ”Ei saatanan saatana! Minä en anna periksi! Minä en ole yksi noista!” Ja se antaa taas uutta motivaatiota.

Itse kaivetusta kuopasta on hiton vaikea nousta pois. On niin helppoa vain antaa periksi ja makailla kuopan pohjalla hyväksyen tilanteen. Onhan se kiva elää rauhan aikaa oman itsensä kanssa. Miksi kehittää mielessään konfliktia omasta olemassaolostaan. Minulla totaalinen turhautuminen elämääni kasvatti sisäisen paineen sellaisiin lukemiin, että oli pakko toimia, jottei mieli murenisi. Pään sisältä muutos alkoi. Siihen tarvitsee vahvan sysäyksen, alkuun panevan voiman. Mutta paljon se vaatii. Mitään ei tapahdu vain sormia napsauttamalla. Minulla oli helpompi lähtötilanne, koska en ollut koskaan antanut itseni lässähtää täysin ja peruskunto oli kohtuullisen hyvällä tolalla. Taitaa olla myös vähän geenejä kiittäminen.

Enpä tiedä, mikä tämänkin kirjoituksen tarkoitus oli. Ehkä se oli eniten muistutus itselleni. Ja pelkkää plussaahan se, että pystyy kirjoittamaan. On se sitten kujerrusta tai kurimusta, kunhan tekstiä tulee. Mielenhallinta, tahdonvoima, itsekuri, luonteenlujuus, päättäväisyys, kärsivällisyys, periksiantamattomuus, selkeys, epäröimättömyys, jne. Poimi kaikki mukaan ja toimi. Ihan kuin minulla olisi nuo kaikki hanskassa, salli mun nauraa. No sallin toki.

Ohkaisen ohukainen jälkkärikirjoitus: Muistatteko Tenavien Sallin? Minä muistan.

Massaruokailemassa

Ah, Kulman Kuppila, mistä aloittaisin. Oikeinkirjoitusongelmainen lounaspaikka ja kahvila, joka hyggeilevästä nimestään huolimatta on vain yksi kliininen ketjuravintola suuren S-valtiaan loputtomassa käskyläisketjussa. Olen vuosien mittaan erinäisiä kertoja käynyt nauttimassa siellä ”kotiruokalounasta”, kuten he itse nimittävät pöperöitään. Ja nyt erehdyin hetken mielijohteesta tekemään virheen taas. En valitettavasti muista viime vuosilta kertaa, jolloin en olisi pettynyt tarjoiluihin. Olminkin pitäisi nähdä kilometrien päästä, että kyse on mössöä massoille -periaatteella toimivasta syöttölästä.

Kulman Kuppilan buffetmenu näytti tällä kertaa seuraavalta: norjalaista kalakeittoa, mandariini-bearnaisebroileria, timjamilihapataa, paahdettuja juureksia, riisiä ja valkosipuliperunoita. 13,70 euroa kustantavaan settiin sisältyvät lisäksi ihan ok salaattipöytä, juomat sekä kahvi ja jälkiruoka. Ongelmat kulminoituvat pääruokiin. Niiden käsikirjoitus noudattaa ikävää kaavaa: kuulostaa paremmalta kuin näyttää, näyttää paremmalta kuin maistuu. Tarkkasilmäinen saattaa havaita kuvauksessa laskevan trendin.

Kalakeiton skippasin, mutta muihin tahrasin hammaskalustoni. Ehkä olisi pitänyt syödä kalakeittoa. Jää mysteeriksi, mikä kala keitossa kellui. Vaikka ruoka ei muutenkaan makunystyröitä hivellyt, suurin synti oli tolkuton rasvaisuus, mikä korostui mandariini-bearnaisebroilerissa. Soosin seasta onnistui erottumaan omiksi pikku iltapäiväkerhoikseen kirkkaankeltaisia rasvalätäköitä, jotka kertoivat karua kieltä, millä reseptillä ”kotiruokia” loihditaan. Bonuksena broilerin maussa oli jotain sangen luotaantyöntävää. Ikään kuin olisi syönyt raakaa maustamatonta broileria, vaikka se kypsältä näyttikin. Joka tapauksessa epämiellyttävä elämys. Samaa virttä lauloi timjamilihapata. Sössö oli niin niin raskasta kamaa, että se lähestyi lyijyn tiheyttä. Neljä tuntia ruokailun jälkeen minulla oli edelleen sellainen olo kuin olisin juuri käynyt syömässä. Siitä kuitenkin plussaa, etten saanut ruokamyrkytystä enkä edes vatsanpuruja. Olen pitkälti kaikkiruokainen ja hyvinkin suvaitseva eritasoisia ruokapaikkoja kohtaan, joten sitä vasten availen todellakin aiheesta sanaista arkkuani. Tämä muistetaan ja toivottavasti pitkään, S-ryhmä.

Kurja Kulman Kuppila -kokemus avasi muisteloni laivan buffetista. Ruotsinlaivojen seisovia pöytiä on pitkään kutsuttu karjanruokintapaikoiksi ja kun on menoa läheltä seurannut ja itsekin rientoihin osallistunut, on herjassa totuuden siemen. Laivabuffetit kuitenkin toimivat aivan eri levelillä ja hintakin lähes triplaantuu. Olen aina kohdistanut suurimman huomioni kylmiin alkuruokiin, joissa näkyy parhaiten panostus laatukokemukseen. Buffetien lämpimät ruoat ovat toistaneet itseään vuosikymmenestä toiseen, mutta alkuruoissa on ollut aina kipinää (imo). Vaihtuvat teemat ovat tuoneet lisäsäväreitä.

Mikä muodostuu ongelmaksi laivabuffeteissa, ovat asiakkaat. Lukemattomat kerrat olen päätäni puistellen seurannut, kuinka aikuiset ihmiset jonottavat sankoin joukoin lasten buffetiin lappamaan ranskalaisia lautaselleen. Myötähäpeä on hiipinyt mieleeni todistaessani näkyä. Maksaa seisovasta pöydästä 30–40 euroa ja syödä jotain kuppaisia ranuja, hei haloo. Sama väki karttaa alkupaloja kuin ruttoa, koska ne ovat oudonnäköisiä. Eivät siis muistuta ranskalaisia, nakkeja tai lihapullia. Olen kuullut kalapöydän väliin jättämisen perusteluksi ”koska kalat näyttävät niin inhottavilta”. Ne vesistöissä uiskentelevat.

Karjanruokinta on siinä mielessä osuva termi, että ruokaporsastelu ynnä muu sikailu pääsee valloilleen, kun sekalainen seurakuntaväki pääsee irti laivan buffetissa. Tilannetta pahentaa eksponentiaalisesti olut- ja viinihanat, kun karjan humalatila nousee nopeassa tahdissa. Sen enempää en sekaannu buffeteissa tapahtuvaan dokaamiskulttuuriin.

Omaan persoonaani palaan vielä sen verran, etten ole mikään gastronomian ammattilainen, saati hienosteleva kulinaristi. Valkoisten pöytäliinojen mestoihin en ole aikoihin eksynyt. Mutta osaan arvostaa ruokaa, oli se sitten millä tahansa budjetilla tehty, kunhan siinä näkyy, että on yritetty parhaansa käytössä olevilla resursseilla. Mutta jos lapioidaan matalimman aidankohdan alta paskaa lautaselle, menee minulta ruokakuppi nurin.

Latotanssit

Sinä kesänä kauan sitten. Elettiin 1980-luvun loppua. Sysmän Nuoramoisissa isovanhempieni mökkirannassa oltiin valmistautumassa latotansseihin. Myös naapurimökiltä oli lähdössä isompi porukka tansseihin. Tanssipaikalle ei ollut kovin pitkä matka, mutta kuka nyt hienoissa hepenissä haluaisi kävellä tai pyöräillä sinne. Puhumattakaan, että saapuisi hikimärkänä paikalle. Niinpä jonkun (tai joidenkin) oli uhrauduttava kuskiksi. Joskus kyyti oli sellaista, että useampi penska istui aikuisten sylissä ja auto oli täyteen ahdettu, ettei tarvitsisi useammalla autolla mennä. Kukapa kuivin suin tansseissa haluaisi olla.

Lukuisina lauantai-iltoina Nuoramoisten kyläyhteisö kokoontui kiitettävällä osanotolla viettämään mukavaa aikaa ja vaihtamaan kuulumisia tanssin lomassa. Tietenkin sellaisessa kylässä jokainen tunsi jokaisen enemmän tai vähemmän hyvin.

Tanssipaikkaa toimitti nimensä mukaisesti jonkun isännän iso lato. Siinä oli avara tanssitila, jonka reunoilla kulkivat pitkät penkkirivit, ja vieressä buffetin puoli. Paikalle oli tilattu joku c-luokan tanssiorkesteri, mutta mitäpä sillä oli merkitystä, kunhan soitto kulki ja solisti oli kelvollisen laulutaitoinen.

Joka kerta tarjolla oli myös tikka- ja renkaanheittokilpailut. Pari vuotta vanhempi serkkuni oli aivan pistämätön renkaanheitossa ja voittikin useamman kerran kisat. Muuta hupia lapsille olivat buffetin limsan ja karkkien mättäminen sekä aikuisten touhuille naureskelu. Kesäillassa aikuisten naamat punoittivat tanssista sekä juomista. Olikohan buffetissa myynnissä keskiketterää vai vain I-olutta, sitä en muista, mutta vahvemmat juomat löytyivät parkkipaikan takakonteista. Sieltä miesväki kävi hakemassa nestemäistä itsevarmuutta sahdin tai kirkkaan muodossa.

Varsin hauskaa oli seurata tanssien (ja Nuoramoisten) ”virallisen maskotin” Kalja-Arvon edesottamuksia. Tuo punoittavanaamainen äijänpätkä huonosti istuvassa puvussaan toikkaroi ympäri latotanssialuetta vailla pienintäkään tolkkua. Fysiikan lakeja uhmaava veijari oli pääasiassa aina tuhdeissa laitamyötäisissä, mutta jollain kumman tavalla jalat kuljettivat miestä edelleen, vaikka ymmärryksen hengetär olikin pakannut laukkunsa jo hyvissä ajoin.

Eräissä latotansseissa sain todistaa kappaletta kauneinta kansanperinnettä, kun riittävät promillet nostivat joidenkin vanhat kaunat pintaan. Pari kylän nuorempaa isäntää panivat kunnolla painiksi, eikä suinkaan toverillisessa hengessä. Mutta silläkään metodilla ei saatu vanhoja riitoja sovittua.

Kerran kävi joidenkin kuskaussählinkien vuoksi niin, että tansseista mökille päin ei ollutkaan enää riittävästi autossa paikkoja. Minä, isäni ja serkkuni kävelimme tanssipaikalta pitkin Niementietä mökille joskus klo 1 aikoja aamuyöllä. Mökkitiellä näin tien reunoilla tiettävästi ensi kertaa kiiltomatojen loistavan. Se oli maagista.

Latotanssit ja niiden tunnelma olivat ikimuistoinen elämys kaupunkilaiskersalle. Tansseja ehdittiin järjestää useampana vuonna. Niissä sai kokea pienen maistiaisen entisajan hengestä, ajasta, jolloin maalaiskylät olivat vielä voimissaan. Mutta sitä en silloin ymmärtänyt, että latotanssit symboloivat tuonkin kylän ja idyllin viimeisiä hengenvetoja.

Kaksi karvaista kaveria luomukävelyllä

Luomu on kiva juttu, eikös joopa joo. Sana huokuu aitoutta, alkuperäisyyttä, luotettavuutta ja luonnollisesti luonnollisuutta. Sana vie ajatukset sinne, missä aurinko luo loistoaan kirkkaalta taivaalta keskipäivän kultaamilla niityillä, heinä heilimöi, maleksitaan ilman paitaa ahon laidalla korsi suussa ja löydetään heili Karjalasta. Luomu luo varmuuden, että olen hyvän äärellä, kuten luomurinnat. Minäkin ostaisin mielelläni kaiken luomuna, jos tilin saldo kestäisi sellaisen periaatteen. Tuo haisi tekosyyltä; eiköhän se kestäisi.

Käyn koiran kanssa kävelyllä lähes aina luomuperiaatteella. Idea noudattaa luonnonmukaisuutta koiran ulkoilutuksessa toteutuu, kun koira saa seurata vaistojaan ja vainuaan ja kulkea sinne, minne se haluaa. Nelijalkaisena semiprimitiivisenä elukkana se kuitenkin on taatusti lähempänä luontoa kuin minä. Nyt The Koiraihmisillä ovat nousseet kaikki karvat pystyyn: ”Ei noin voi missään nimessä toimia, koska koira saa käsityksen, että se on pomo! Omistajan täytyy aina näyttää, kenellä on ohjat!” Taisipa juuri kolahtaa postilaatikkoon muutama koiravauhkojen lähettämä putkipommi ja pernaruttokirje (oh, those good ol’ days). Parahimmat kaikkitietävät karvakuonoprofessionaalit, voin vilpittömin mielin todeta, että en välitä. Maailmaan mahtuu ainoita oikeita ratkaisuja ja niiden innokkaita kertojia, mutta rikon tiedostaen sääntöjä ja koitan kestää ankarat seuraamukset.

Tulen kaikissa tilanteissa hyvin juttuun kiharaisen karvahanurin kanssa ja se uskoo pääasiassa aina, kun sanon sille jotain. Pois lukien tilanteet, kun se saa hysteerisen sekoboltsirähinäkohtauksen nähdessään vieraan koiran, koska se on kovin arka olento. Itse näen asian niin, että koiran kuuluu saada toteuttaa itseään, ja minua rehellisesti säälittää koirat, jotka joutuvat kuuliaisesti seuraamaan omistajansa autopilotilla navigointia pitkin yhteiskunnan infrastruktuurin tarjoamia ohjattuja kulkuväyliä. Kuten rotat labyrintissa. Eihän kukaan tieltä halua eksyä. Ehtikö joku kysymään tietä?

Koiran seuraaminen sen viitoittamaa polkua avaa monia mahdollisuuksia. Kun kulkee nelivedon perässä maat, mannut, metsät, matalikot, ryteiköt, tienpientareet, ojan pohjat ja usein monet niistä varmuuden vuoksi pariin kertaan yhden kävelylenkin aikana (joka voi kestää vaikka 1,5 tuntia), voi saada runsaasti uusia ideoita ja näkökulmia asioihin.

Oppii havainnoimaan, olemaan hereillä ympäristössä paremmin. Eikä kävelytä dogea naama kiinni kännykässä. Kun könyää turrin kanssa epätasaisissa maastoissa, täytyy olla koko ajan tarkkana, ettei kompastu, taita nilkkaansa tai puhkaise silmäänsä. Samalla saa notkeutta nikamiinsa ja tasapainoaisti paranee.

Kun katsoo ympärilleen, on mahdollisuus nähdä uutta muuten tutussa ympäristössä. Kun havainnoi tarkemmin, näkee enemmän. Myös muut aistit saavat paremmin virikkeitä, kun keskittyy kuuntelemaan ja haistelemaan luontoa. Maistella ei kuitenkaan kannata ainakaan kaikkia maan antimia.

Kun seuraa koiraa käymättömiin korpimaihin, tai edes lähimetsikköön, on taatusti lähempänä luontoa kuin muuten olisi. Stressi ja ahdistus lievittyvät kuin itsestään. Ajatus kohdistuu paremmin lystikkään luontokappaleen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen sen kanssa.

Tällaisia hullutuksia tällä kertaa. Ei luonnosta saisi täysin vieraantua, saati alkaa pelätä sitä. Poistu rohkeasti ihmisen tehokkuusperiaatteella valjastamalta ”turva-alueelta” pusikoihin keräämään punkkeja itseesi, tai vaikka kyyn puremia.