Kaksi karvaista kaveria luomukävelyllä

Luomu on kiva juttu, eikös joopa joo. Sana huokuu aitoutta, alkuperäisyyttä, luotettavuutta ja luonnollisesti luonnollisuutta. Sana vie ajatukset sinne, missä aurinko luo loistoaan kirkkaalta taivaalta keskipäivän kultaamilla niityillä, heinä heilimöi, maleksitaan ilman paitaa ahon laidalla korsi suussa ja löydetään heili Karjalasta. Luomu luo varmuuden, että olen hyvän äärellä, kuten luomurinnat. Minäkin ostaisin mielelläni kaiken luomuna, jos tilin saldo kestäisi sellaisen periaatteen. Tuo haisi tekosyyltä; eiköhän se kestäisi.

Käyn koiran kanssa kävelyllä lähes aina luomuperiaatteella. Idea noudattaa luonnonmukaisuutta koiran ulkoilutuksessa toteutuu, kun koira saa seurata vaistojaan ja vainuaan ja kulkea sinne, minne se haluaa. Nelijalkaisena semiprimitiivisenä elukkana se kuitenkin on taatusti lähempänä luontoa kuin minä. Nyt The Koiraihmisillä ovat nousseet kaikki karvat pystyyn: ”Ei noin voi missään nimessä toimia, koska koira saa käsityksen, että se on pomo! Omistajan täytyy aina näyttää, kenellä on ohjat!” Taisipa juuri kolahtaa postilaatikkoon muutama koiravauhkojen lähettämä putkipommi ja pernaruttokirje (oh, those good ol’ days). Parahimmat kaikkitietävät karvakuonoprofessionaalit, voin vilpittömin mielin todeta, että en välitä. Maailmaan mahtuu ainoita oikeita ratkaisuja ja niiden innokkaita kertojia, mutta rikon tiedostaen sääntöjä ja koitan kestää ankarat seuraamukset.

Tulen kaikissa tilanteissa hyvin juttuun kiharaisen karvahanurin kanssa ja se uskoo pääasiassa aina, kun sanon sille jotain. Pois lukien tilanteet, kun se saa hysteerisen sekoboltsirähinäkohtauksen nähdessään vieraan koiran, koska se on kovin arka olento. Itse näen asian niin, että koiran kuuluu saada toteuttaa itseään, ja minua rehellisesti säälittää koirat, jotka joutuvat kuuliaisesti seuraamaan omistajansa autopilotilla navigointia pitkin yhteiskunnan infrastruktuurin tarjoamia ohjattuja kulkuväyliä. Kuten rotat labyrintissa. Eihän kukaan tieltä halua eksyä. Ehtikö joku kysymään tietä?

Koiran seuraaminen sen viitoittamaa polkua avaa monia mahdollisuuksia. Kun kulkee nelivedon perässä maat, mannut, metsät, matalikot, ryteiköt, tienpientareet, ojan pohjat ja usein monet niistä varmuuden vuoksi pariin kertaan yhden kävelylenkin aikana (joka voi kestää vaikka 1,5 tuntia), voi saada runsaasti uusia ideoita ja näkökulmia asioihin.

Oppii havainnoimaan, olemaan hereillä ympäristössä paremmin. Eikä kävelytä dogea naama kiinni kännykässä. Kun könyää turrin kanssa epätasaisissa maastoissa, täytyy olla koko ajan tarkkana, ettei kompastu, taita nilkkaansa tai puhkaise silmäänsä. Samalla saa notkeutta nikamiinsa ja tasapainoaisti paranee.

Kun katsoo ympärilleen, on mahdollisuus nähdä uutta muuten tutussa ympäristössä. Kun havainnoi tarkemmin, näkee enemmän. Myös muut aistit saavat paremmin virikkeitä, kun keskittyy kuuntelemaan ja haistelemaan luontoa. Maistella ei kuitenkaan kannata ainakaan kaikkia maan antimia.

Kun seuraa koiraa käymättömiin korpimaihin, tai edes lähimetsikköön, on taatusti lähempänä luontoa kuin muuten olisi. Stressi ja ahdistus lievittyvät kuin itsestään. Ajatus kohdistuu paremmin lystikkään luontokappaleen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen sen kanssa.

Tällaisia hullutuksia tällä kertaa. Ei luonnosta saisi täysin vieraantua, saati alkaa pelätä sitä. Poistu rohkeasti ihmisen tehokkuusperiaatteella valjastamalta ”turva-alueelta” pusikoihin keräämään punkkeja itseesi, tai vaikka kyyn puremia.